Poliisiauton kyydissä

Mies lähti Saksaan maanantaista lauantaihin työreissulle. Minulla starttasi tavallinen työviikko. Alkuviikosta kyselin toimistolta iltapäivällä nimeä dokumentille, joka minun piti toimittaa töihin. Tarvitsin siis jonkinlaisen police checkin eli rikosrekisteriotteen, joka Suomessakin pitää toimittaa opetustöiden yhteydessä. Täällä he ilmeisesti tsekkaavat asumislupani takaa, ettei ole mitään hölmöyksiä tehtyä. Asiakirjan voi tietenkin hakea täältä postista. (Siis, täh?!) Käpöttelin siis töiden jälkeen läheisen kauppakeskuksen postitoimistoon, jossa onnekseni jonotusvuoroja jakava kone oli rikki, koska en olisi osannut valita oikeaa syytä asiointiin. Yhden yrittämän jälkeen postivirkailija osoitti minulle oikean tiskin, jossa näytin lapulta tarvitsemani asiakirjan nimeä.

Henkkareiden näyttämisen lisäksi piti sitten vastailla muutamiin kysymyksiin. Jaiks. Onneksi virkailija puhui muutamalla sanalla englantia ja minä slovakkia. Yllättävää oli, että minun tuli kertoa tätä varten myös vanhempieni nimet. Öö, miksi? Ehkä haastavinta oli selittää hänelle, että äitini ja isäni sukunimet eivät ole samat. Täällä ilmeisesti otetaan avioliitossa pääosin toisen nimi ja naiselle siihen tulee aina loppupääte -ova. Esimerkiksi mies olisi Horváth ja nainen Horváthova. Perheen tytöille taitaa tulla äidin sukunimi ja pojille sama kuin isän. Näin nimestä tunnistaa sukupuolen. Näitä omien vanhempien nimiä sitten toistelin parikin kertaa ja yritin selittää, ettei Suomessa ole samanlaista perhenimisysteemiä. Lopulta sain kuitin kouraan ja ohjeen tulla parin päivän päästä takaisin hakemaan dokumenttia. Huh, asian hoidosta selvitty yhteisymmärryksellä.

Vaikka olinkin ollut töissä helppo tapaus EU:n kansalaisena, koulun toimisto otti yhteyttä ja sopi kanssani seuraavan viikon maanantaille tapaamisen. Meidän tulisi vielä sittenkin mennä terveysvakuutuspaikkaan rekisteröimään minua, vaikka aluksi he luulivat senkin onnistuvan netissä. Toivottavasti vain saataisiin nämä paperiasiat pian kuntoon, jotta alkaisin myös saamaan palkkaa tilille. Olinkin unohtanut ilmoittaa Suomeen Kelalle, että olen aloittanut työskentelyn, jonka takia en enää kuuluisi suomen sosiaaliturvaan. Pitäisi muistaa hoitaa tämäkin asia.

Olin aika superväsynyt ja vielä hieman flunssainen, joten keskityin viikolla aikalailla relaamaan. Keskiviikkona jaksoin sentään mennä kauppaan ostamaan ruokaa lounaseväitä ja illallisia varten. Yleensä minulla on kokkimies kotona suunnittelemassa viikon ruokalistaa, joten jouduin hieman tsemppaamaan tämän asian kanssa ollessani yksin kotona. Torstaina päätin koittaa onneani ja kävellä jälleen töiden jälkeen postiin kyselemään josko dokumenttini olisi jo valmiina. Siellähän se odotteli ja toivottavasti sanoi slovakiksi, etten ole rötöstellyt. Suuntasin kauppakeskuksen postista penkille tunkemaan papereita reppuuni. Suuntasin siitä automaatille nostamaan 30€ käteistä, sillä ajattelin ehkä myöhemmin käväistä alakerran kampaamossa kysymässä pääsisikö hiustenleikkuuseen. Toisaalta alkoi olla jo vähän nälkä. Laitoin lompakkona toimivan marimekon pussukkani Fjällräven Kånkenin (repun) pikkutaskuun ja lähdin kiertelemään kauppakeskusta.

Eksyin kenkäkauppaan pyörimään kierroksen, jonka jälkeen kerroksen alemmas Camaieu -vaatekauppaan katselemaan vaatteita. Tarvitsisinhan uusia "bisnestyylisiä" kouluun sopivia vaatteita perusfarkkujen tilalle. Aloinkin siis latomaan vasemman käsivarren päälle sovitettavia vaatteita kierrellen kauppaa ympäri. Vihdoin päätin lähteä sovituskopin puolelle, jossa asettelin vaatteet koukkuun ja repun sovituskopin penkille. Samaisella sekunnilla minut valtaa suuri säikähdys ja paniikki, sillä huomasin välittömästi repun pikkutaskun ammottavan täysin auki ja lompakkoni oli kadonnut. Tiesin heti, että jotakin on tapahtunut. Olin koko matkan tähän kauppaan asti kantanut reppuani kahvasta kuten salkkua ja todennäköisesti laittanut repun olalle vasta alkaessani valikoimaan käsivarsille vaatteita. Tasku oli ollut varmasti suljettu. Paniikissa sitten kävin pukukopissa miljoona kertaa tavarani ja tunnistelin takin taskuni läpi, mutta lompakkoa ei ollut missään.

Jätin vaatteet pikaisesti niille sijoilleen ja lähdin pyörimään kauppaa ympäri katsellen, ettei se ole voinut pudota lattialle. Tässä kohtaa ja tässä mielentilassa en edes tajunnut sanoa kyseisen vaatekaupan myyjille mitään vaan lähdin pikaisesti kulkemaani reittiä takaisinpäin toivoen, että saattaisin löytää lompakkoni matkan varrelta. Kenkäkaupan myyjä (pirskatti kun ne ei puhu englantia) ei ollut nähnyt mitään. Päästessäni takaisin automaatille olen jo todella epätoivoinen ja mielessä on tietenkin se ällöttävin vaihtoehto, että joku on seurannut minua käteisen noston jälkeen ja varastanut lompakon. Epätoivoisena ei auttanut sitten muuta kuin lähteä aulan infopisteeseen sönköttämään keski-ikäiselle miehelle lompakkoni katoamisesta aka mitä suurimmalla todennäköisyydellä varastamisesta, sillä ei se vaan itsestään sieltä repusta pois putoa. Lopulta hän soittaa radiopuhelimella jonkun hakemaan minua ja mainitsee, että puhun vain englantia (tällainen ongelmatapaus täällä, kiva kiva).

Vartijasetä tulee hakemaan minut infopisteestä ja kuljettaa pienen reitin päähän sivuovista vartijakoppiin. Puuh. Ajatukset ovat todella sekavat ja olen vieläkin hieman shokissa, että tämä on nyt tapahtunut juuri minulle. Siellä olevista vartijoista toinen puhuu hieman englantia, joten alamme selvittämään tilannetta ja kerron kuinka olin kulkenut kauppakeskuksessa. Kameroihin he pääsivät vain käytävillä. Kuulemma poliisilla olisi vain pääsy liikkeiden sisäisiin kameroihin (pitäisikö epäillä, että onkohan niitä edes olemassa?). Nice. Aika kauan kesti, että etsittiin kameroista minut eri paikoissa ja sillä välillä ei heidän auttanut muuta kuin soittaa poliisi paikalla. No voihan *kirosana*, tästä tulisi pitkä ja tuskallinen ilta, sillä tiesin mitä poliisilaitoksella olisi luvassa. Tässä tilanteessa ei todella enää tietänyt mitä olisi pitänyt ajatella.

Poliisien saapuminen kesti jonkin aikaa ja siinä sitä sitten ehti ajatella kaikenlaisia seurauksia, joita tästä hässäkästä aiheutuisi. Ensinnäkin asumislupakorttini tulisi maksamaan muutaman satasen ja sen uusimiseksi olisi pakko palata foreign policelle asioimaan, mikä olisi todella vihoviimeinen toiveeni. Ajokorttia saisi varmaan hakea sitten Wienin tai Prahan lähetystöstä, mikäs siinä. Pankkikortit nyt saa uudet onneksi suhteellisen helposti (öö, melkein). Matkakorttiin oli ladattuna ainakin kaksi ja puoli kuukautta aikaa. Pahinta oli se, että olin sopinut maanantaille työpaikan sihteerin kanssa tapaamisen sairausvakuutusyhtiön kanssa, jonne minun tulisi nimenomaan tulla näyttämään asumislupaani/paikallishenkkariani. *#%&!?€%&#* Ei sitten varmaan kannata korttien puuttumisen lisäksi haaveilla palkastakaan..

Poliisit tulivat vartijakoppiin, selitin heille tapahtuneen ja vartijasetä tulkkasi. Sitten lähdettiin poliisiautolla laitokselle. Ei muuta kuin takapuoli poliisiauton kyytiin ja menoksi. Pienesti epätodellinen tilanne olla torstai-iltana poliisiauton kyydissä. Tässä kohtaa tuskainen tunne ei todellakaan hellitä, sillä tiesin että minun tulee odotella siellä ikuisuus tulkkia ja asian tutkintaa. En ollut edes tajunnut soittaa kenellekään tähän mennessä. Poliisiautosta ehtikin sitten laittaa perheelle ja miehelle viestiä missä sitä oltiinkaan. Auton kyydistä minut passitettiin jostain hämärästä takaovesta sisään ja odottamaan penkille kalterioven viereen. Kiva.

Poliisit soittivat tulkille ja pyysivät minua puhelimeen selittämään tapahtuneen ja varastetut tavarat. Hän sanoi tulevansa paikalle jonkin ajan päästä. Sitten odoteltiin. Hän kehotti sulkemaan pankkikortit, mitä en ollut tähän mennessä edes ajatellutkaan. Noh, saipahan puhua puhelimessa Danske Bankin poitsukan kanssa suomea. Tulkkia odotellessani tajusin, että minulla ei siis ole ollenkaan rahaa ja mies olisi tulossa vasta lauantaina kotiin. Onneksi kävin eilen kaupassa niin pärjäisin kyllä ruokien puolesta. Matkustaminen kotiin vain ei olisi mahdollista julkisilla, joten pitäisi vissiin sitten kävellä. Töihin saattaisin päästä ehkä jollakin eteisen pikkuhilupurkista löytyvillä kolikoilla. Tässä kohtaa suosittelenkin ihan kaikille teille, että kannattaa aina pitää edes jonkin verran rahaa sukanvarressa jossakin, sillä koskaan ei tiedä millaisia tilanteita tulee eteen. Varsinkin vieraassa maassa yksin tilanne on vielä superpaljon pahempi. Onneksi nyt on jonkin verran täällä tuttavia ja kavereita, joilta olisi varmasti tarvittaessa voinut pyytää rahaa lainaan. Silti.

Lopulta tulkki pääsee paikalle ja sitten käydään tarina läpi englanniksi ja listataan vielä kaikki lompakossa olleet kortit ja käteisen määrä. Ja odotellaan. Hän kertoo minulle, että laitoksella on kyseisenä iltana ollut todella kiireistä. Lisäksi tähän aikaan sattuu kello seitsemän vuoronvaihto, joten meidän piti odotella kun poliisit lähtivät ja uudet kirjasivat itsensä sisään. Nälkä kurnii mahassa kun on syönyt lounasta viimeksi puoli kahdentoista maissa. Lopulta mieheni saa minun viestini työmatkan keskeltä Saksasta ja soittaa minulle. Tässä kohtaa pääsee jo itku. Puhelumme aikana poliisi saa puhelun kauppakeskuksesta, että lompakkoni on kuin ihmeen kaupalla löytynyt. Waat?! Piti lopettaa puhelu ja antaa vielä tuntomerkit lomakosta, jonka he väittivät löytäneensä. Ihmeitä näköjään tapahtuu. Kortit näyttäisivät olevan kuulemma tallessa. Siinä sitten lähdettiin taas toisen kerran poliisiautolla takaisin kauppakeskukseen tulkki mukana. Vartiakopissa tosiaan odotti lompakkoni kaikkine kortteineen. Vain 40€ käteistä oli _yllättäen_ hävinnyt. Lompakko oli löytynyt samaisesta vaatekaupasta eli joku on todella taitavasti nyysinyt käteiset ja sitten heivannut sen jonnekin ja lähtenyt livettiin.

Huh, mitä tunteiden vuoristorataa koko ilta! Muutamassa tunnissa ehti käydä läpi ällötyksen, inhon, shokin, paniikin, pettymyksen, avuttomuuden, ahdistuksen, yksinäisyyden ja sitten vielä onnellisuuden ja huojennuksen. Lisäksi vielä suurensuuren nälänkin. Lähdettiin pois vartijakopista ja siinä kohtaa minun tuli sitten tehdä päätös, että lähtisinkö vielä takaisin laitokselle raportoimaan tapahtuneesta, jotta voisin hakea korvauksia käteisestä ja korttien uusimisesta vakuutusyhtiöltä, mutta olin niin väsynyt ja nälkäinen sekä onnellinen korttien saamisesta takaisin, että en jaksanut nähdä vaivaa. Poliisisetäkin sanoi, että tule vaan jos sinulla on aikaa. Viitaten heidän kiireellisyyteensä. Valitsin iltapalan. Olipahan taas reissu. Vaikka sainkin lompakon ja kortit takaisin, silti ristiriitaisten tunteiden mylläkkä jatkui pitkään vielä seuraavaan päiväänkin. Se inhottava tunne, että joku on huomaamattasi penkonut tavaroitasi ja pahimmassa tapauksessa seurannut sinua ostoskeskuksessa. Hyi.

Tähän mennessä olen kaikille sanonut täällä olevan todella turvallista ja niin asia onkin, mutta kyllä tietty tässäkin kohtaa olisi itse pitänyt pitää tavaroistaan vähän fiksummin huolta eikä pitää lompakkoa repun pikkutaskussa. Kiitos siis sinulle rosvonen, pilasit nyt minulta tämän kauppakeskuksen ihanuuden ja erityisesti kyseisen vaatekaupan. Toivottavasti käteinen tuli sinulle tarpeeseen. Tästä lähtien pidetäänkin tavaroita silmällä entistä tiukemmin ja ehkä vältetään ihmisiä tai tavaroita tupaten täynnä olevia paikkoja. Perjantaina olikin työkavereille tarinaa kerrottavana ja onneksi he lainasivat minulle rahaa kun lähdimme juhlimaan kahden kollegan synttäreitä ravintolaan. Lauantaina oli niin ihana saada mies kotiin viikon jälkeen.

Tuolihisseissä ja sienissä

Pikkusiskon kanssa seikkailtiin Budapestista kotiin ja seuraavana päivänä oli aika tutustua Bratislavaan. Aamulla tosin piti vielä lähteä bussiasemalle kaveria vastaan. Lisää vieraita, tervetuloa! Jossakin tässä reissatessa onnistuin sopimaan itselleni tapaamisen kansainvälisen koulun rehtorin kanssa samalle päivälle. Oli aika jännää saada kiinnostunut yhteydenotto jostakin koulusta. Varsinaisesti työhaastattelusta ei puhuttu, mutta kuitenkin ensimmäinen laatuaan, jossa saisi varmasti puhua omista taustoistaan ja vahvuuksistaan englanniksi. Viestissä mainittiin mahdollinen tuleva yhteistyö. Jännää! Pikkaisen meinasi siis aivot pyöriä jo ylikierroksilla kaikesta meneillään olevasta "hässäkästä". Onneksi sisko ja kaveri ovat maailman sosiaalisimpia ihmisiä ja heidät pystyi helposti jättämään keskenään oman onnensa nojaan. 

Ennen tapaamista ehdittiin kotouttaa kaveri vierashuoneeseen ja lähteä tutustumaan linnaan. Perinteiset linnaselfiet ovat aina must. Siskon irroitettavalla laajakuvalinssillä sai aika makeita kuvia aikaiseksi. Pitäisiköhän hankkia sellainen itsellekin? Yleensä linnan tornia ei saa nimittäin millään mahdutettua kuvaan vaikka kuinka yrittäisi. Laskeuduttiin vanhaan kaupunkiin ja oli aika dumpata vieraani omilleen ja lähteä etsimään koulua toisesta kaupunginosasta. Tietenkin ratikkareiteissä oli taas jotain muutoksia, joten hyppäsin ratikkaan, joka vei määränpäästäni yhden pysäkin kauemmas. Loppumatka piti taittaa suunnilleen joidenkin pusikoiden läpi ja autotien yli hyppien. Noh, ainakin pääsin perille ja ylämäessä sijaitsevalle koululle jälkihikisenä. 

Rehtori osoittautui mukavaksi ja hänellä oli tarjota minulle muutamia vaihtoehtoja töiksi. Jes, mahtavaa! Tosin varmoja töitä olisi tässä vaiheessa tulevat sijaisuudet ja iltapäiväaktiviteettien vetäminen muutama kerta viikossa. Käsityöhön erikoistuneelta opettajalta hän meni kyselemään millaisia juttuja olin opiskellut ja innostui suunnattomasti puutöistä. Hitto, sellaista kerhoa sitten vetämään vain (vaikka tämä ei, erityisesti englanniksi, suurin vahvuuteni olekaan)! Juttutuokio rehtorin kanssa kesti varmaan lähemmäs tunnin ja siitä jäi erittäin hyvä fiilis. Lähdin siis takaisin keskustaan syömään ja viihdyttämään vieraitani erittäin iloisin mielin. 

Töitä olisi edes jollain tasolla luvassa! Oikeastaan samaan aikaan sain myös toisen kansainvälisen koulun rehtorilta samanmoisen sähköpostin ja hänkin oli erittäin kiinnostunut tapaamaan minua ja keskustelemaan mahdollisesta tulevasta yhteistyöstä. Hän oli erittäin kiinnostunut CV:stäni. Mitä ihmettä? Sovin hänen kanssaan tapaamisen seuraavan viikon maanantaille. Pientä stressiä tässä tilanteessa aiheutti kuitenkin se, että ensimmäisen koulun rehtori haluaisi että tekisin iltapäivän aktiviteettiini kurssikuvauksen jo samaisen viikon perjantaihin mennessä. Eli käytännössä silloin kuin vieraat olisivat juuri lähteneet. Muutoin ei oikein ollut aikaa keskittyä suunnittelutöihin. Ja minulla ei vielä ollut harmainta aavistustakaan millaisia mahdollisuuksia toisen koulun rehtorilla olisi minulle mahdollisesti tarjota. Huh, hieman siis ahdisti työkuviot, vaikka samalla olin todella onnellinen siitä, että minulle on kysyntää.

Tytöt kävivät laitattamassa kynnet sillä aikaa kun olin poissa ja olivat jo löytäneet lounaspaikankin vanhasta kaupungista. Saavuin siis paikalle juuri kun tarjoilija avasi viinipulloa. All perfect! Vedettiin kasvishampparit ja skoolattiin aukeaville opehommilleni! Vaellus vanhassa kaupungissa sai jatkoa kun päätettiin lähteä katsastamaan ensimmäistä kertaa Lemontree & Skybar ravintolan kattoterassia. Paikka toimii eurooppalaista ja thai-ruokaa tarjoavana ravintolana ja vodkabaarina. Ylhäältä on erittäin makeat näkymät vanhan kaupungin ylle. Listalta löytyy erilaisissa astioissa ja laseissa tarjoiltavia hintavia, mutta erittäin hyviä cocktaileja. Listalta oli vaikea valita, mutta Pineapple Basil Tini oli onneksi nappivalinta. Paras drinkki, minkä olen pitkään aikaan juonut! Mies soitteli työpäivän päätteeksi ja liittyi seuraamme kattoterassille after workille. 

Juttelun ja drinksuttelun jälkeen alkoikin jo olla taas nälkä, joten päätettiin tällä kertaa lähteä maistelemaan slovakkisafkaa. Vallattiin pöytä Slovak restaurantin yhdestä vanhaan tyyliin sisustetusta huoneesta ja tilattiin tuttuun tyyliin valkosipulijuustokeittoa leivässä ja brynzové haluškyt pääruoaksi. Perussetti. Ruokaähkyssä olikin hyvä lähteä lepäilemään kämpille. Sisko oli lähdössä takaisin Prahan kautta Suomeen seuraavana aamuna, joten hänen oli aika pakata kimpsut ja kampsut. Saatettiin sisko aamulla bussille ja palattiin kaverin kanssa takaisin kotiin aamupalalle. Lähdettiin kaverin kanssa Tonavan toiselle puolelle kiertelemään Aupark -ostoskeskusta. Syötiin yhdessä ostarin ravintoloista lounaslistalta sienirisotot ja jälkkäriksi käytiin hakemassa isot kahvit Starbucksista. 

Käppäiltiin kahvien kanssa Tonavan varteen, jolloin minulle tupsahti jostakin kamalan kova mahakipu. Tiedä sitten laittoiko sienirisotto mahan sekaisin vai mitä ihmettä oikein tapahtui? Pienen keräilyn jälkeen jatkettiin (uutta) vanhaa siltaa pitkin Eurovealle jatkamaan shoppailua. Minä tosin suurimmaksi osaksi vain katselin, sillä kukkaro ei antanut periksi ostella juuri mitään. Shoppailun jälkeen oli hyvä nauttia Tonavan rannassa terassilla mojitoa ja viiniä. Tämä tosin ei mahaoireiden jälkeen ollut välttämättä paras veto. Kaveri löysi paljon ihania vaatteita. Pakko mennä perässä hakemaan jotain itsellekin.

Seuraavana päivänä lähdettiin reippailemaan metsäpuistoon. Käveltiin jokunen kilometri tuolihissille, jolla pääsi televisiotornille. Tuolihissiin istuminen oli hieman pelottava ajatus, sillä jotenkin koko paikka vaikuttaa ulospäin aika rötisköltä. Huoltaakohan ne näitä koskaan? Matka ylös on tosiaan jyrkkää mäkeä ja jossakin kohtaa tuntui aika hurjalta katsoa taakse. Päätettiin maksaa vain menomatkasta ja jatkaa matkaa takaisin bussiyhteyksille toiselta puolelta mäkeä. Ylös päästessä lähdettiin harhailemaan tietä pitkin ja törmättiin ensimmäiseen ravintolaan. Johan sitä alkoi olla nälkä. Heillä tosin sattui olemaan yksityistilaisuus, mutta vierestä löytyi onneksi toinen ravintola. Siis metsän keskellä ylhäällä mäen päällä löytää itsensä hirsimökkimäisen ravintolan terassilta, hetkonen? Ei muuta kuin siiderit ja lounassalaatit tilaukseen. Jossain kohtaa vain meni slovakian kielisiltä ruokalistoilta sanat sekaisin ja tilasin meille vahingossa salaatit, joissa oli sieniä. Juuri kun olin eilen kipuilevan mahan kanssa vannonut, etten syö "enää ikinä" eli pitkään aikaan sieniä. Epic fail. Salaatit olivat kyllä herkkua, onneksi. 

Metsäpuistossa viihdyttiin useita tunteja, joten kävellessä bussipysäkille päätettiin lähteä reippailuvaatteissa suoraan takaisin ostoskeskukseen. Eiliseltä oli jäänyt vielä muutama mahdollinen ostos kuumottelemaan. Illalla testasimme uutta sisäpiharavintolaa, jossa nautittiin lohet perunoilla. Ja viiniä tietty. Jäätiin vielä illallisen jälkeen kaupunkiin drinkeille kun mies lähti kotiin. Ei kuitenkaan voinut jäädä nautiskelemaan lämpimästä kesäillasta pidempään, sillä seuraavana aamuna olisi herättävä neljän aikaan saattamaan kaveria bussiin. En ollut tainnut aiemmin aamuneljän aikaan käppäillyt kaupungissa. Oli pelottavan hiljainen perjantaiaamu. Kävelin takaisin kotiin, jossa mies kuorsasi täyttä häkää niin että kesti hetken nukahtaa uudelleen.

Huhheijjaa, ihanat vierailijat olivat molemmat kotoutuneet tai kotimatkalla ja turistioppaalla oli pientä väsymystä havaittavissa. Perjantaina oli sitten pakko suunnitella kurssisisältöä "wood work" aktiviteettiin. Pientä väsymystä ei lieventänyt fakta, että mies halusi lähteä lauantaina aikaisin aamulla Keski-Slovakiaan lentonäytökseen. Noh, ehtiihän sitä nukkua myöhemminkin. Kaiken hulinan keskellä olen kiitollinen siitä, että minulla on sellaisia ystäviä, jotka vuosien tapaamistauon jälkeen haluavat tulla kylään! (Ja juttu luistaa!) Ja aivan ihana sisko, jonka kanssa voi heittäytyä seikkailuihin ilman kummempia suunnitelmia! Kiitos teille, minulla oli todella hauskaa. 

Pääsiäinen Slovakiassa

Mieheni kollega oli varma, että lähtisimme pääsiäiseksi käymään Suomessa. Parin kuukauden ulkomailla asumisen jälkeen ei ole kyllä vielä tullut ikävä kotimaata. Päätimme viettää pääsiäistä keskenään ihan kotosalla Bratislavassa. Kuitenkin tuli ajatus, että pitäisikö kutsua tuttuja kylään tai yrittää tehdä jonkinlainen illallinen yhdessä. Idea otettiin ilolla vastaan ja saimmekin sovittua kahden ystäväpariskunnan kanssa lauantaille illallisen. Ruokasuunnitelmat sisälsivät niin suomalaisia, ukrainalaisia ja venäläisiä kuin brasilialaisia makuja. Huippua!

Minua huvitti kuinka Venäjällä tai Ukrainassa tehdään pääsiäisenä "paskaa" ja kuinka Suomessa taas pääsiäisherkkuna on täysin siltä näyttävää mämmiä. Onnittelin ulkomaisia ystäviäni siitä, että mämmiä ei valitettavasti ollut saatavilla maistiaisiksi. Itsehän syön kyllä mämmiä herkkuna, mutta aikalailla fiftysixty suhteella kerman kanssa, jolloin se ei enää ole mikään kevyt herkku. Suomalaiseen makuun olisi tehnyt mieli valmistaa lammasta, mutta vielä toistaiseksi emme olleet törmänneet lampaanlihaan kaupassa. Kielikurssin opettaja mainosti slovakialaisten tekevän pääsiäisenä majoneesisalaattia ja ankkaa (tai jotain muuta lintuja) ja päätimmekin lähteä metsästämään kaupasta ankanrintaa. Mieheni haldasi päässään reseptin hyvälle ankalle, johon tulee mm. kanelia ja appelsiinia, mums.

Torstai-iltana oltiin valmiita kauppareissuun Tescon hypermarkettiin. Ostoskärryjen kanssa mahtui juuri ja juuri puikkelehtimaan kaupassa, sen verran olivat muutkin pääsiäisostoksilla. Lastattiin kärry täyteen tavaraa, ruokaa, juomaa ja pääsiäisherkkuja neljäksi päiväksi. Kassalla tuli se "nyt ei taida satanen riittää" -fiilis, mutta viidellä-kuudellakympillä selvittiin helposti. Suomessa olisi 12 kaljaa ja pari viiniä jo maksanut sen verran. Täällä on HALPAA!

Ankkaa löytyi, mutta luun päällä, nahkalla (miten pitikin) ja ilman sisuksia (thank god!). Itse seurasin vierestä miten rintapalat irtosivat luista. Oli muuten miehellekin ensimmäinen kerta tällaisen asian äärellä. Palaan varmasti myöhemmin aiheeseen "ällötykset lihatiskillä", sillä lihahyllyt poikkeavat täällä aika tavalla Prisman valmismarinadikanasuikaleista. Täällä kyllä osataan ilmeisesti kokata ja hyödyntää kaikki osat eläimistä, siitä nostan hattua. Osa luista päätyikin kastikeliemeemme kuten kuuluukin. Tässä kohtaa uhrauduin ruoanlaittoon mukaan kun piti avata kastikepunkkupullo. Osa kastikkeeseen ja osa omaan lasiin. Apukokkina olemista minun makuuni. Ankanrinnat jäivät odottamaan seuraavan päivän illallista jääkaappiin ja me sohvalle.

Lauantaina suunnitelmissa oli maalata illallisen ohessa pääsiäismunia, sillä ainakin brasilialaisille se olisi ollut ihan uusi kokemus. Kuitenkin kokkailuissa vierähti useampi tunti ja pääruoan jälkeen oltiin niin täynnä, että jälkkärikin teki jo tiukkaa. Munat jäi maalaamatta, mutta mahat täyttyivät ja paljon ehdittiin vaihtaa ajatuksia eri kulttuureista ja maiden tavoista. Oli superhauska ilta. Minulle eksoottisin kokemus oli ehkä maistaa laardia "ruisleivän" päällä ukrainalaiseen tapaan. Sinnehän se suli suuhun, mutta en taida ihan normaaliin ruokavalioon vielä lisätä.

My Brazilian friend Marmelo

Pääsiäinen oli mukava viettää monikulttuurisesti ilman sen suurempia traditioita. Pääsiäismaanantain traditiot tosin ovat Slovakiassa aika mahtavat. Tapana on, että kylän miehet lähtevät kierrokselle piiskaamaan ja kastamaan naisia vedellä. Joka kaupassa myytiin punottuja raippoja = korbáč. Palkinnoksi piiskaamisesta ja kastelemisesta miehet saavat koristeltuja munia, suklaata tai ihan viinaa. Perussettiä, right?! Jostain luin, että voi olla ihan normaalia nähdä jossain kylässä pääsiäismaanantaina hoipertelevia miehiä, jotka kulkevat talosta taloon. Onneksi ei kukaan tullut kuitenkaan kadulla piiskaamaan. Maanantai-iltana saatiin vielä Suomesta sukulaisia pikaiselle kaupunkikierrokselle Wienistä ja samaan syssyyn vielä lähdettiin itse hakemaan anoppia ja appiukkoa Wienistä kylään muutamaksi päiväksi. Seuraavaksi luvassa tarinaa kaupunkioppaan näkökulmasta.