Poliisiauton kyydissä

Mies lähti Saksaan maanantaista lauantaihin työreissulle. Minulla starttasi tavallinen työviikko. Alkuviikosta kyselin toimistolta iltapäivällä nimeä dokumentille, joka minun piti toimittaa töihin. Tarvitsin siis jonkinlaisen police checkin eli rikosrekisteriotteen, joka Suomessakin pitää toimittaa opetustöiden yhteydessä. Täällä he ilmeisesti tsekkaavat asumislupani takaa, ettei ole mitään hölmöyksiä tehtyä. Asiakirjan voi tietenkin hakea täältä postista. (Siis, täh?!) Käpöttelin siis töiden jälkeen läheisen kauppakeskuksen postitoimistoon, jossa onnekseni jonotusvuoroja jakava kone oli rikki, koska en olisi osannut valita oikeaa syytä asiointiin. Yhden yrittämän jälkeen postivirkailija osoitti minulle oikean tiskin, jossa näytin lapulta tarvitsemani asiakirjan nimeä.

Henkkareiden näyttämisen lisäksi piti sitten vastailla muutamiin kysymyksiin. Jaiks. Onneksi virkailija puhui muutamalla sanalla englantia ja minä slovakkia. Yllättävää oli, että minun tuli kertoa tätä varten myös vanhempieni nimet. Öö, miksi? Ehkä haastavinta oli selittää hänelle, että äitini ja isäni sukunimet eivät ole samat. Täällä ilmeisesti otetaan avioliitossa pääosin toisen nimi ja naiselle siihen tulee aina loppupääte -ova. Esimerkiksi mies olisi Horváth ja nainen Horváthova. Perheen tytöille taitaa tulla äidin sukunimi ja pojille sama kuin isän. Näin nimestä tunnistaa sukupuolen. Näitä omien vanhempien nimiä sitten toistelin parikin kertaa ja yritin selittää, ettei Suomessa ole samanlaista perhenimisysteemiä. Lopulta sain kuitin kouraan ja ohjeen tulla parin päivän päästä takaisin hakemaan dokumenttia. Huh, asian hoidosta selvitty yhteisymmärryksellä.

Vaikka olinkin ollut töissä helppo tapaus EU:n kansalaisena, koulun toimisto otti yhteyttä ja sopi kanssani seuraavan viikon maanantaille tapaamisen. Meidän tulisi vielä sittenkin mennä terveysvakuutuspaikkaan rekisteröimään minua, vaikka aluksi he luulivat senkin onnistuvan netissä. Toivottavasti vain saataisiin nämä paperiasiat pian kuntoon, jotta alkaisin myös saamaan palkkaa tilille. Olinkin unohtanut ilmoittaa Suomeen Kelalle, että olen aloittanut työskentelyn, jonka takia en enää kuuluisi suomen sosiaaliturvaan. Pitäisi muistaa hoitaa tämäkin asia.

Olin aika superväsynyt ja vielä hieman flunssainen, joten keskityin viikolla aikalailla relaamaan. Keskiviikkona jaksoin sentään mennä kauppaan ostamaan ruokaa lounaseväitä ja illallisia varten. Yleensä minulla on kokkimies kotona suunnittelemassa viikon ruokalistaa, joten jouduin hieman tsemppaamaan tämän asian kanssa ollessani yksin kotona. Torstaina päätin koittaa onneani ja kävellä jälleen töiden jälkeen postiin kyselemään josko dokumenttini olisi jo valmiina. Siellähän se odotteli ja toivottavasti sanoi slovakiksi, etten ole rötöstellyt. Suuntasin kauppakeskuksen postista penkille tunkemaan papereita reppuuni. Suuntasin siitä automaatille nostamaan 30€ käteistä, sillä ajattelin ehkä myöhemmin käväistä alakerran kampaamossa kysymässä pääsisikö hiustenleikkuuseen. Toisaalta alkoi olla jo vähän nälkä. Laitoin lompakkona toimivan marimekon pussukkani Fjällräven Kånkenin (repun) pikkutaskuun ja lähdin kiertelemään kauppakeskusta.

Eksyin kenkäkauppaan pyörimään kierroksen, jonka jälkeen kerroksen alemmas Camaieu -vaatekauppaan katselemaan vaatteita. Tarvitsisinhan uusia "bisnestyylisiä" kouluun sopivia vaatteita perusfarkkujen tilalle. Aloinkin siis latomaan vasemman käsivarren päälle sovitettavia vaatteita kierrellen kauppaa ympäri. Vihdoin päätin lähteä sovituskopin puolelle, jossa asettelin vaatteet koukkuun ja repun sovituskopin penkille. Samaisella sekunnilla minut valtaa suuri säikähdys ja paniikki, sillä huomasin välittömästi repun pikkutaskun ammottavan täysin auki ja lompakkoni oli kadonnut. Tiesin heti, että jotakin on tapahtunut. Olin koko matkan tähän kauppaan asti kantanut reppuani kahvasta kuten salkkua ja todennäköisesti laittanut repun olalle vasta alkaessani valikoimaan käsivarsille vaatteita. Tasku oli ollut varmasti suljettu. Paniikissa sitten kävin pukukopissa miljoona kertaa tavarani ja tunnistelin takin taskuni läpi, mutta lompakkoa ei ollut missään.

Jätin vaatteet pikaisesti niille sijoilleen ja lähdin pyörimään kauppaa ympäri katsellen, ettei se ole voinut pudota lattialle. Tässä kohtaa ja tässä mielentilassa en edes tajunnut sanoa kyseisen vaatekaupan myyjille mitään vaan lähdin pikaisesti kulkemaani reittiä takaisinpäin toivoen, että saattaisin löytää lompakkoni matkan varrelta. Kenkäkaupan myyjä (pirskatti kun ne ei puhu englantia) ei ollut nähnyt mitään. Päästessäni takaisin automaatille olen jo todella epätoivoinen ja mielessä on tietenkin se ällöttävin vaihtoehto, että joku on seurannut minua käteisen noston jälkeen ja varastanut lompakon. Epätoivoisena ei auttanut sitten muuta kuin lähteä aulan infopisteeseen sönköttämään keski-ikäiselle miehelle lompakkoni katoamisesta aka mitä suurimmalla todennäköisyydellä varastamisesta, sillä ei se vaan itsestään sieltä repusta pois putoa. Lopulta hän soittaa radiopuhelimella jonkun hakemaan minua ja mainitsee, että puhun vain englantia (tällainen ongelmatapaus täällä, kiva kiva).

Vartijasetä tulee hakemaan minut infopisteestä ja kuljettaa pienen reitin päähän sivuovista vartijakoppiin. Puuh. Ajatukset ovat todella sekavat ja olen vieläkin hieman shokissa, että tämä on nyt tapahtunut juuri minulle. Siellä olevista vartijoista toinen puhuu hieman englantia, joten alamme selvittämään tilannetta ja kerron kuinka olin kulkenut kauppakeskuksessa. Kameroihin he pääsivät vain käytävillä. Kuulemma poliisilla olisi vain pääsy liikkeiden sisäisiin kameroihin (pitäisikö epäillä, että onkohan niitä edes olemassa?). Nice. Aika kauan kesti, että etsittiin kameroista minut eri paikoissa ja sillä välillä ei heidän auttanut muuta kuin soittaa poliisi paikalla. No voihan *kirosana*, tästä tulisi pitkä ja tuskallinen ilta, sillä tiesin mitä poliisilaitoksella olisi luvassa. Tässä tilanteessa ei todella enää tietänyt mitä olisi pitänyt ajatella.

Poliisien saapuminen kesti jonkin aikaa ja siinä sitä sitten ehti ajatella kaikenlaisia seurauksia, joita tästä hässäkästä aiheutuisi. Ensinnäkin asumislupakorttini tulisi maksamaan muutaman satasen ja sen uusimiseksi olisi pakko palata foreign policelle asioimaan, mikä olisi todella vihoviimeinen toiveeni. Ajokorttia saisi varmaan hakea sitten Wienin tai Prahan lähetystöstä, mikäs siinä. Pankkikortit nyt saa uudet onneksi suhteellisen helposti (öö, melkein). Matkakorttiin oli ladattuna ainakin kaksi ja puoli kuukautta aikaa. Pahinta oli se, että olin sopinut maanantaille työpaikan sihteerin kanssa tapaamisen sairausvakuutusyhtiön kanssa, jonne minun tulisi nimenomaan tulla näyttämään asumislupaani/paikallishenkkariani. *#%&!?€%&#* Ei sitten varmaan kannata korttien puuttumisen lisäksi haaveilla palkastakaan..

Poliisit tulivat vartijakoppiin, selitin heille tapahtuneen ja vartijasetä tulkkasi. Sitten lähdettiin poliisiautolla laitokselle. Ei muuta kuin takapuoli poliisiauton kyytiin ja menoksi. Pienesti epätodellinen tilanne olla torstai-iltana poliisiauton kyydissä. Tässä kohtaa tuskainen tunne ei todellakaan hellitä, sillä tiesin että minun tulee odotella siellä ikuisuus tulkkia ja asian tutkintaa. En ollut edes tajunnut soittaa kenellekään tähän mennessä. Poliisiautosta ehtikin sitten laittaa perheelle ja miehelle viestiä missä sitä oltiinkaan. Auton kyydistä minut passitettiin jostain hämärästä takaovesta sisään ja odottamaan penkille kalterioven viereen. Kiva.

Poliisit soittivat tulkille ja pyysivät minua puhelimeen selittämään tapahtuneen ja varastetut tavarat. Hän sanoi tulevansa paikalle jonkin ajan päästä. Sitten odoteltiin. Hän kehotti sulkemaan pankkikortit, mitä en ollut tähän mennessä edes ajatellutkaan. Noh, saipahan puhua puhelimessa Danske Bankin poitsukan kanssa suomea. Tulkkia odotellessani tajusin, että minulla ei siis ole ollenkaan rahaa ja mies olisi tulossa vasta lauantaina kotiin. Onneksi kävin eilen kaupassa niin pärjäisin kyllä ruokien puolesta. Matkustaminen kotiin vain ei olisi mahdollista julkisilla, joten pitäisi vissiin sitten kävellä. Töihin saattaisin päästä ehkä jollakin eteisen pikkuhilupurkista löytyvillä kolikoilla. Tässä kohtaa suosittelenkin ihan kaikille teille, että kannattaa aina pitää edes jonkin verran rahaa sukanvarressa jossakin, sillä koskaan ei tiedä millaisia tilanteita tulee eteen. Varsinkin vieraassa maassa yksin tilanne on vielä superpaljon pahempi. Onneksi nyt on jonkin verran täällä tuttavia ja kavereita, joilta olisi varmasti tarvittaessa voinut pyytää rahaa lainaan. Silti.

Lopulta tulkki pääsee paikalle ja sitten käydään tarina läpi englanniksi ja listataan vielä kaikki lompakossa olleet kortit ja käteisen määrä. Ja odotellaan. Hän kertoo minulle, että laitoksella on kyseisenä iltana ollut todella kiireistä. Lisäksi tähän aikaan sattuu kello seitsemän vuoronvaihto, joten meidän piti odotella kun poliisit lähtivät ja uudet kirjasivat itsensä sisään. Nälkä kurnii mahassa kun on syönyt lounasta viimeksi puoli kahdentoista maissa. Lopulta mieheni saa minun viestini työmatkan keskeltä Saksasta ja soittaa minulle. Tässä kohtaa pääsee jo itku. Puhelumme aikana poliisi saa puhelun kauppakeskuksesta, että lompakkoni on kuin ihmeen kaupalla löytynyt. Waat?! Piti lopettaa puhelu ja antaa vielä tuntomerkit lomakosta, jonka he väittivät löytäneensä. Ihmeitä näköjään tapahtuu. Kortit näyttäisivät olevan kuulemma tallessa. Siinä sitten lähdettiin taas toisen kerran poliisiautolla takaisin kauppakeskukseen tulkki mukana. Vartiakopissa tosiaan odotti lompakkoni kaikkine kortteineen. Vain 40€ käteistä oli _yllättäen_ hävinnyt. Lompakko oli löytynyt samaisesta vaatekaupasta eli joku on todella taitavasti nyysinyt käteiset ja sitten heivannut sen jonnekin ja lähtenyt livettiin.

Huh, mitä tunteiden vuoristorataa koko ilta! Muutamassa tunnissa ehti käydä läpi ällötyksen, inhon, shokin, paniikin, pettymyksen, avuttomuuden, ahdistuksen, yksinäisyyden ja sitten vielä onnellisuuden ja huojennuksen. Lisäksi vielä suurensuuren nälänkin. Lähdettiin pois vartijakopista ja siinä kohtaa minun tuli sitten tehdä päätös, että lähtisinkö vielä takaisin laitokselle raportoimaan tapahtuneesta, jotta voisin hakea korvauksia käteisestä ja korttien uusimisesta vakuutusyhtiöltä, mutta olin niin väsynyt ja nälkäinen sekä onnellinen korttien saamisesta takaisin, että en jaksanut nähdä vaivaa. Poliisisetäkin sanoi, että tule vaan jos sinulla on aikaa. Viitaten heidän kiireellisyyteensä. Valitsin iltapalan. Olipahan taas reissu. Vaikka sainkin lompakon ja kortit takaisin, silti ristiriitaisten tunteiden mylläkkä jatkui pitkään vielä seuraavaan päiväänkin. Se inhottava tunne, että joku on huomaamattasi penkonut tavaroitasi ja pahimmassa tapauksessa seurannut sinua ostoskeskuksessa. Hyi.

Tähän mennessä olen kaikille sanonut täällä olevan todella turvallista ja niin asia onkin, mutta kyllä tietty tässäkin kohtaa olisi itse pitänyt pitää tavaroistaan vähän fiksummin huolta eikä pitää lompakkoa repun pikkutaskussa. Kiitos siis sinulle rosvonen, pilasit nyt minulta tämän kauppakeskuksen ihanuuden ja erityisesti kyseisen vaatekaupan. Toivottavasti käteinen tuli sinulle tarpeeseen. Tästä lähtien pidetäänkin tavaroita silmällä entistä tiukemmin ja ehkä vältetään ihmisiä tai tavaroita tupaten täynnä olevia paikkoja. Perjantaina olikin työkavereille tarinaa kerrottavana ja onneksi he lainasivat minulle rahaa kun lähdimme juhlimaan kahden kollegan synttäreitä ravintolaan. Lauantaina oli niin ihana saada mies kotiin viikon jälkeen.