Viisi viikkoa jäljellä

Hei kaikki,

Syksyn arki on vienyt hurjaa vauhtia mennessään. Koulun alettua tiesin, että viimeiset neljä kuukautta Slovakiassa alkavat. Sain huomata, miten ensimmäiset kolme vain hujahtivat ohitse. Syksy on kyllä ollut samalla ihanaa, mutta myös ahdistavaa aikaa. Ihanaa oli perusarki duunikavereiden kanssa ja harrastukset sekä erityisesti syyslomareissu Prahassa ja Bratissa siskon kanssa. Toisaalta mitä enemmän ihmisiä alkoi kysellä tulevaisuudensuunnitelmista joihin ei ollut antaa mitään vastausta, alkoi ahdistaa hieman lisää. Koska lennätte Suomeen? Mihin maahan tai kaupunkiin muutatte? Olisitteko halunneet jäädä Slovakiaan vielä pidemmäksi aikaa? Älkää lähtekö. Etkö voisi vielä jäädä puoleksi vuodeksi töihin vaikka poikaystävä muuttaa jo takaisin? Ja niin edelleen... Kun vastaus on "emme tiedä vielä mitään" alkaa asia kaivertaa hieman lisää. Toki sen tiesimme jo kesästä saakka, että mieheni yritys täällä ei tule jatkamaan ja toimistokin jo suljettiin aiemmin hänen jatkaessa syksyn kotitoimistosta. Hänen on nyt siis aika palata Suomen toimistolle jatkamaan hommia. Ei siis ihan vain mihin maahan tältä pallolta, come on people, ihan kuin vain voitaisiin valita mikä tahansa kohde. (Tässä tapauksessa oltaisiin varmaan jo jossain Barbadoksella tms.)

Paljon pohdittavaa

Suuri kysymys meille oli myös pitkään valita kahden kaupungin väliltä Suomesta. Palaisiko takaisin pienempään kaupunkiin, josta muutimme tänne vai lähteäkö pääkaupunkiseudulle parempien työmahdollisuuksien perään ja lähemmäs ainakin minun perhettäni. Tällaisia asioita ei voi ihan vain sekunnissa päättää. Tietenkin tämäkin on osittain meistä riippumaton päätös, kunnes mieheni työpaikka ilmoitti, että sijoituspaikka on heille oikeastaan ihan sama. Pohdittavaa on siis ollut riittämiin. Täytyy myöntää, että olemme pystyneet valitsemaan lokaation, mutta kaikki muu on vielä aika levällään. Olemme olleet yhteydessä vuokranantajan edustajaan kämpän irtisanomisessa eli tuleva kodittomuus on ainakin varmaa. Pitäisi vain sopia avainten luovutuksesta tarkemmin, että voisimme alkaa ostamaan lentoja Suomeen. Noh, onhan tässä vielä kuukausi aikaa.

We <3 Praha

Amazing Sushi @ Hanabi Sushihouse

Hot wine!

Muuttojärjestelyissä on yllättävän paljon asioita, joita tulee ottaa huomioon. Yritin jo huudella Kelalle, että ottaisivat minut vuoden vaihteesta takaisin Suomen sosiaaliturvaan, mutta mokomat eivät hyväksy lomaketta yli kuukautta etukäteen. Pitäisi selvittää, miten haen eläkettä täällä tienaamistani ansioista ja mitä kaikkia helkkarin leimattuja lomakkeita tulen tarvitsemaan mm. mahdollisia suomalaisia työttömyystukia hakiessa jos ei työnhaku nappaa heti tammikuun alusta. Foreign police on toinen murheenkryyni, josta kyllä ilmeisesti pääsee poistuessa eroon helpommin kuin tullessa (tässä tulotarina), joskin olemme kuulleet tästäkin poistumisprosessista erilaisia versioita. Asumisluvan kanssa voisi varmaan vain poistua maasta ja unohtaa koko asian, mutta kun se sitoo meidät tähän osoitteeseen täällä, tulee meidän ehkä kuitenkin ilmoittaa jotakin lähdöstämme. Samoin minun tulisi irtisanoa kaikki kantiskortit Tescoon ja DM:ään, ettei tulisi mitään postia. Wish me luck. Sitten on vielä kaikki Suomesta tulevat postit, jotka pitäisi ohjata jonnekin. Esimerkiksi se kaikista ihanin (L)Opettaja -lehti, joka tulee joka saamarin toinen viikko, vaikka sitä ei koskaan ehdi lukea.

We <3 Brati

She <3 Čumil

Päiväkahvit Mondieu Laboratoriessa. Iso suositus.

Kasville ja tauluille olen jo löytänyt naapuruston ystävistä adoptoijan. Tulimme tänne viiden matkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa ja nyt suoranaisesti hirvittää montako laukullista lähtee takaisin. Joitakin täältä ostamiamme keittiötarvikkeita haluamme ottaa mukaan ja vaatteitakin on tullut ostettua lisää kahden vuoden aikana. Siihen päälle vielä sitten kaikki matkamuistot ja 2 000 viinipulloa, jotka haluaisit tuoda mukanasi. Pitää ehkä ottaa nuo nollat pois. Ja tilata Suomeen Alkoon jo valmiiksi Slovakialaista viiniä? Tatra tea -likööreistä olen päättänyt jo viedä mustan, valkoisen ja harmaan ihan vain kauniiden pullojen takia. Harmaa vain sattuu olemaan Outlaw 72% teelikööri. Rakkaat ystävät, tervetuloa sitten tupaantuliaisiin! Kaikenlaista pakkauslistaa on alettava kirjoittamaan ja mieheni jopa listasi ravintolat, joissa pitää vielä käydä ennen lähtöä. Samaan syssyyn kun vielä laskee kaikki treffit, mitä pitää sopia nähdäkseen ja hyvästelläkseen kavereita, voin taata, että joulukuukin tulee hujahtamaan nopeasti. Tällä hetkellä mennään todella ristiriitaisilla tunteilla. Olisi ihana jäädä pidemmäksi aikaa, mutta samalla on ihana palata Suomeen ystävien ja perheen luokse. Lasten herkistely töissä minun lähtemisestäni on pahinta. Niitä pikkumonstereita tulee jäämään kova ikävä.

Rautakaupasta löytynyt Herra Kaktustonttu lähti kotiin koristamaan tämän vuoden joulua! <3

Tällaiset terveiset tältä erää täältä paluumuuttajan tunteiden vuoristoradasta,

Ensimmäiset viikot

Ensimmäiset viikot Bratislavassa kuluivat aika hölmistyneissä tunnelmissa. Täällä sitä nyt oltiin. Alkuun prioriteettina oli oman asunnon löytäminen ja sitä kautta kotiutuminen uuteen kaupunkiin. Majoituimme ensialkuun Bratislava City Apartmentsin pienenpienessä huoneessa viiden matkalaukun kanssa. Tilaa ei tosiaan ollut liiemmin. Ei silti haluttu hotelliin, sillä aamupala ja jatkuva ulkona syöminen olisi alkanut kyllästyttää, varsinkin kun ei ollut aavistustakaan kauanko jouduttaisiin tilapäismajoituksessa asumaan. Kun saavuimme kämpille ensimmäisenä päivänä meitä vastassa oli todella pahasti tupakalle haiseva vanhempi herrasmies, joka johdatti meidät sisäpihan läpi ovesta sisään ja portaisiin. Sisäpihan toisella puolella oli autio kaatumaisillaan oleva rötiskö, joten ajattelin mielessäni, että mihin kauhuelokuvaan olemme oikein joutuneet. Huone itsessään oli ihan siedettävä ja papparainenkin osoittautui ihan mukavaksi, kun myöhemmin tarvittiin fiksiä kaukosäätimeen ja wifiin.

Mieheni aloitti työt heti seuraavana päivänä saapumisestamme ja minä pyörin kaupungilla jalkani kipeäksi. Mies tuli komeasti ensimmäisen työpäivän jälkeen kotiin kädessään julkisen liikenteen sakot. (Aplodini.) Täällä ei ihan joka syrjäisemmällä pysäkillä olekaan niitä lippuautomaatteja, joten hän oli ollut liian laiska ensimmäisen päivän päätteeksi kävelemään vilakassa säässä kauas ostamaan lippua ja boom oli niinkin hyvä tuuri, että tarkastajat sattuivat kohdalle. (Sittemmin olemme joutuneet lipuntarkistukseen ehkä kolmisen kertaa ihan maksimissaan.) Tuli siis asiaksi hankkia julkisen liikenteen matkakortit, jotta sama ei enää toistuisi. Eikä tarvitsisi joka kerta ostaa kertalippua. Tämä vain vaati sönköttämisen lippuluukulla slovakkitädeille, jotka eivät todella puhu englantia. Saatiin käteen slovakinkieliset hakemukset. Onneksi miehen paikalliskollega auttoi meitä täyttämään ne slovakiksi, käytiin hakemassa passikuvat ja mentiin takaisin sönköttämään, että nyt tarttis saada nää kortit. Ulos asematunnelin lipunmyynnistä asteli kaksi aika onnellista matkakortin haltijaa. Huh, yksi asia oli hoidettu.

Pari päivää vietettiin loskakeleissä. Nää tunkee suolaa joka puolelle, joka tekee

teistä lähinnä kuolemanliukkaat loskaluisteluradat. Suomalaisarvosana: 1/5.

Yhtenä ensimmäisinä päivinä yritin mennä takaisin kämpille, mutta en yksinkertaisesti osannut avata ulkoportin ovea avaimella. Mitä ihmettä? Kääntelin joka suuntaan, mutta ovi ei auennut. Täytyi sitten soittaa apartmentsin ulkopuolella olevan esitteen numeroon ja selittää tilanne. Nainen puhelimesta laittoi jonkun poitsukan asialle ja hän tuli avaamaan minulle oven. (Vähäx noloo.) Suomalaisena on tottunut meille itsestäänselvään logiikkaan esimerkiksi ovien avaamisessa. Täällä se ei olekaan niin yksinkertaista. Kämpille oli yhteensä 4 avainta, jotka oli värikoodattu ulkoporttiin, ulko-oveen, käytävän oveen ja asunnon oveen. Ja kaikki kääntyivät vähän eri suuntiin. Simppeliä, eikö? Apartmentissa riippuen sähkökatkaisijasta, valot sai päälle yleensä painamalla katkaisinta alaspäin, mutta vierekkäiset saattoivat toimia mihin suuntaan vain. Siinä oli sitten opettelemista. Muutenkin esimerkiksi rullaportaat samassa asematunnelissa menevät oikealta ylös ja vasemmalta alas ja 50 metrin päässä toisinpäin. Mikäs siinä. Tähän on vissiin totuttava.

Saimme firman puolesta yhdeltä paikalliselta yritykseltä house hunting -palvelut. He etsivät meille toiveitamme vastaavia asuntoehdokkaita ja saimme joulun alla jo Suomeen kuvauksen kuudesta asunnosta. Päätettiin mennä katsomaan niistä kolmea. Loput taisi olla ihan kaameeta mummola/slaavityyliä. Ensimmäisen viikon lopulla päästiin vihdoin katsomaan asuntoja. Ensimmäinen asunto oli kuvien perusteella aika hylkäämispuolella, mutta paikan päällä yllätti valoisuudellaan ja hyvällä sijainnilla. Toinen asunto oli alunperin suosikkimme, mutta "tipula" nimen saanut täysin keltaisella maalattu asunto oli paikan päällä liian keltainen. Ehkä niin keltainen, ettei suomalainen silmä voisi siihen tottua. Kolmannessa asunnossa oli hieno näköala vuorille, mutta sijainti oli ison tien varressa kaukana kaikesta. En halunnut slaavivaimona jäädä loukkuun jonnekin syrjään.

Näkymä tulevan kämpän takapihahoodeilta.

Onneksi ehdimme napata ensimmäisen asunnon linnan liepeiltä ja olemme olleet siihen erittäin tyytyväisiä. Kyseinen firma hoiti puolestamme asunnon kunnon tarkistuksen ja kaikki kirjattiin vastaisuuden varalle ylös tai otettiin kuvia joistakin kohteista. He tekivät meille myös laajan vuokrasopimuksen slovakiksi ja englanniksi ja selittivät kaiken tarpeellisen asuntoon liittyen. Uskoisin, että tässäkin asiassa oltaisiin oltu aikalailla vaikeuksissa jos oltaisiin yritetty ilman slovakin kielen taitoa hoitaa itsellemme asuntoa. Enää meidän tuli siivota uusi asunto ja sitten rullata kaikki matkalaukut kämpille. Onneksi ratikalla pystyi muuttamaan yhden pysäkin välin. Tuli sekin muuttoväline sitten testattua.

Avaimet (ranskishullun naisen tyyliin) omaan kotiin!

Oman asunnon saaminen vei suuren stressipallon pois hartioilta. Vaikka asunnon etsintä hoitui ulkoistettuna helposti, törmäsimme kuitenkin ongelmiin mieheni firman kanssa. Kukaan ei näyttänyt tietävän miten asunto maksetaan tai miten vuokrasopimus kirjoitetaan kun kyseessä on komennussopimukseen liittyvä asuntoetu. Mieheni on ensimmäinen ulkomaille lähetetty henkilö, joten hänen firmansakin on joutunut uusien asioiden äärelle. Tosin tietyt asiat ovat olleet hoidettavina jo kauan ennen lähtöämme, joten meille oli aika uskomatonta törmätä siihen, että kun asiat alkoivat rullata nopeasti täällä päässä, emme saaneetkaan mitään vastauksia Suomesta. Tuskin kukaan jaksaisi tilapäismajoitusta matkalaukkujen kanssa paria viikkoa pidempään, joten meidän oli pakko ottaa asunto omiin nimiin ja pulittaa omasta pussista takuuvuokrat ja muut, jotta saisimme haluamamme asunnon (!#&*§!#*?!). Myöhemmin saimme sovittua maksuasiat kuntoon, mutta voin rehellisesti kertoa, että silloin ketutti suuresti. Uuteen kaupunkiin kotiutumisen kannalta oma kämppä on erittäin tärkeä. Voi hengähtää ja alkaa rauhassa asettua aloilleen ja alkaa tutkia lähiympäristöä.

Kun saatiin kämppä, saatiin myös autotallipaikka ja voitiin vihdoin hakea auto vuokraamosta. Saatiin Pösö. Suht pienenä autona se mahtuu todella lähelle seinää peruutettuna autotalliin. Slaavivaimo ei ole vielä toistaiseksi kokeillut autolla ajamista täällä saati autotalliin mahduttamista. Täytyy joku päivä rohkaistua. Käytiin kaupassa täydentämässä tyhjänä ammottavia kaappeja ja ostettiin meidän mielestä paljon tavaraa. Vedenkeitin, pesuaineita, shampoota, eväsrasioita, kilo jauhelihaa ym. ym. Täysi ostoskärryllinen ja selvittiin muistaakseni n. 80 eurolla. What? Ensimmäisiä kertoja ostosten teko kyllä melkein nauratti Suomen hintoihin verrattuna. Mutta on täällä sitten sellaisia tuotteita, mitkä maksavat enemmän. Esimerkiksi merkkikosmetiikka on Suomen hinnoissa ja Lorealin ym. shampoot ja hoitoaineet peräti kalliimpia. Golgaten hammasharjatkin olivat aika hinnoissaan. Ja sitten on tietysti näitä tuotteita, millä ei täällä ole niin kovaa menekkiä tai niille on vastaava paikallistuote. Esimerkiksi feta tai kaikki texmex kamat ovat kalliita. Kuudesta tortillalätystä saa pulittaa kolmisen euroa ja Santa Marian salsasta nelisen euroa. Löydettiin kaupasta ekoilla viikoilla myös maitorahkaa. (Woop woop!) Kermat, ruokakermat ja kermaviilit olivatkin sitten vaikeampi juttu hahmottaa alkuunsa. Kaikissa purkeissa lukee smotana. Siitä sitten päättelemään prosenteista ja kuvista ja purkkeja heiluttelemalla koostumusta. Maistamalla sitä selviää myös.

Perheostokset.

Ne kaikki smotanat..

Lennettiin Bratislavaan sunnuntaina 3.1. Huomattiin, että Jokerit oli tulossa pelaamaan KHL matsia ekalla viikolla Bratislavaan, mutta liput oli valitettavasti jo loppuunmyyty. Toisekseen nuorten U20 mm finaalipeli osui tiistaille ja tottakai oli löydettävä jokin baari, missä voitaisiin katsoa Suomen peliä. Jotenkin eksyttiin Jokereiden sivulta vielä kyselemään mahdollisia lippuja ja bongasin jostain sivulta yhdestä kommentista, että jokerifanien katsomo tulisi olemaan the Dubliner -baarissa. Sinne siis. Onnistuttiin siis aikamoisella sattumalla löytämään baarin, joka tuli illan aikana täyteen Jokereiden pelejä lähimaissa kiertäneitä suomalaisia faneja ja oli aika coolia kun muun muassa Jari Kurri asteli ovesta sisään. KHL -peliin ei päästy, mutta ei paljon haitannut sillä päästiin todistamaan baarillista jääkiekkofaneja laulamassa Maamme -laulua täysin rinnoin Suomen voittaessa maailmanmestaruuden. Oltiin tultu hölmistyneinä uuteen maahan, mutta nyt saatiin yhdeksi illaksi tulla suomalaiseen kaljanhuuruiseen, urheiluhulluun illanviettoon ja mitalijuhliin. Boy, it felt like home.

Minä, me, Jokerit!

Varaston metsästäjät ja huutokauppakeisari

Varaston metsästäjät ja huutokauppakeisari eli muutto ja etukäteisjärjestelyt. Lokakuun alussa mieheni allekirjoitus löytyi sopimuksista, joten tiedettiin Slovakiaan lähdön olevan virallista. Meille jäi kaksi kuukautta aikaa järjestellä asioita ennen muuttoa. Jonkin verran oli vielä epäselviä asioita miehen firmankin kanssa, joten selviteltävää riitti. Ensimmäisenä oli luovuttava asunnosta. Meidän tapauksessa kyseessä oli onneksi vuokra-asunto ja saimme irtisanottua sen helposti. Ei tarvinnut alkaa ottaa kiinteistökuningattareen yhteyttä. Seuraavaksi katse kääntyi tavaroihin. Hitto miten paljon tavaraa voi ihmisellä muuten olla tungettuna asuntoon. Minä vielä karsin paljon tavaraa kun muutin pois opiskelukaupungistani, mutta kyllä sitä oli vielä tungettuna piiloon joka kaapin perälle, sängynaluslaatikoihin ja häkkivarastoon. Nyt oli hyvä hetki pohtia tosissaan, mitkä tavarat olivat sellaisia, että niillä olisi vielä käyttöä kahden vuoden poissaolon jälkeen.

Usein kysytyin kysymys meille oli, että mihin te sitten laitatte kaikki teidän tavarat?! Meillä kävi niinkin hyvä tuuri, että mieheni vanhemmat olivat luopuneet vuosi sitten omakotitalostaan ja muuttaneet pienempään asuntoon. Heillä sattui olemaan suuri varasto tavaroille, jotka eivät mahtuneet uuteen asuntoon. Varasto taisi lähennellä 50 neliötä, joten tilaa löytyi myös meidän tavaroille. Skvelý! Varasto oli nopeasti metsästetty. Sitten oli vielä ehkä tämä vaikein pohdinta edessä eli mitkä tavarat lähtisivät mukaamme Slovakiaan. Firman puolesta saimme lennot ja molemmille ekstralaukut. Ei ole nimittäin paljon tavaraa, mitä mahtuu neljään matkalaukkuun ja 128 kiloon. Finskin plussapojoilla saatiin onneksi ilmaiseksi mukaan vielä yksi lisämatkalaukku.

Lähtöpäivänä lentokentällä

Suurimmaksi osaksi mukanamme muutti vaatteita. Talvi- ja kesävaatteet. Kengät. Huh, tätä luetteloa tehdessä pohdin kyllä, että täytyyköhän vielä yksi laukku lisää, mutta ensinnäkin isot laukut alkoivat loppumaan taloudesta ja viiden matkalaukun plus isojen käsimatkatavaroiden kanssa liikkuminen lentokentillä on jo suhteellisen hankalaa. Täytyi karsia. Asioiden hoitamisruljanssin ja työstressin päälle otettiin vielä hoitaaksemme kirppispöytä, jotta pääsisi ylimääräisestä eroon. Kun vihdoin tuli aika pakata, se olikin aikamoinen palapeli saada tavaraa laukkuihin tasaisesti, mutta kuitenkin niin, ettei jokaista tarvitsisi avata tilapäismajoituksessa ensimmäisinä viikkoina. Käteväksi osoittautuivat matkatyhjiöpussit, joilla sai untuvatakkeja ja isoja neuleita sullottua pienempään tilaan. (Miten minusta tuntuu, että takaisin päin tullaan auto täynnä näitä pusseja...)

Ja näin me sitten lähdettiin.

Myös huonekaluista tehtiin arviot, että mitkä olisi niin kivoja, että ne pidettäisiin. Huutokauppakeisari (mieheni) laittoi ranttaliksi feissikirppareilla ja myi pois divaanisohvan, työpöydän ja telkkarin. Minä myin säälittävästi kynsiuunin, sillä en ollut jaksanut aikoihin enää räpeltää omia geelilakkauksia. Polkupyörä meni lahjoituksena pikkusiskolleni, jolla oli jo vähän huonossa hapessa oleva citypyörä. Muutoin kyllä huonekalut mahtuivat onneksi varastoon, joten kaikesta ei tarvinnut luopua eikä sitten tarvitse palata täysin tyhjän päälle takaisin Suomeen. (Ja kun kerran on kivoja kaluja.) Pyörän lisäksi miehelläni oli tuo moottoroitu ajoneuvo, auto. Autolle löydettiin parempi koti kaverin luota, joten senkin myyminen sujui loppujen lopuksi erittäin helposti. Ottaen huomioon alkustressin kun nämä kaikki hoidettavat asiat lankeavat päälle kahden kuukauden varoitusajalla. Oli aika selvää, että ei kannattanut alkaa rekisteröimään omaa autoa tänne ja meillä on firman puolesta Bratissa vuokra-auto käytössä myös vapaa-ajalla. Veľmi dobré. Ja kun kerran asutaan täällä kaksi vuotta niin en yllättynyt, että miestäni kiinnostaa veroetu uuden auton tuomisesta Suomeen. (Ja on se varmaan tilavampi kuin 5 matkalaukkua niin voi vähän shopata ja tuoda paikallisviinit autolla muutossa takaisinpäin?!)

Muuttoauto pihassa.

No, oli niitä vielä paljon muitakin asioita, joita piti hoitaa. Vakuutukset piti katsoa kuntoon. Firman puolesta saatiin laaja komennusmatkavakuutus, joten irtisanoin joitakin päällekkäisiä vakuutuksia. Kelasta kävin anomassa meille papereita, joissa oli slovakian vaatimat leimat (heh, nää on ihan tosissaan niiden pyöreiden leimojensa kanssa), jotta voisi rekisteröityä paikalliseen sairaanhoitojärjestelmään. Eurooppalaisella sairaanhoitokortilla saa kyllä hoitoa, mutta pidempiaikaisille asukkaille ne suosittelee rekisteröitymistä. Kävin myös maistraatissa häiriköimässä asiakaspalvelijaa osoitteiden kanssa, koska meillä ei ollut vielä ulkomaan osoitetta tiedossa muutettaessa. Sain ainakin tiskiltä ilmaiseksi soittaa jonnekin lankapuhelimella, sillä eihän ne peruspalvelupisteessä osanneet vastata mun kysymyksiin. Sama kävi Kelassa.

Pankkiasiat hoituu onneksi viesteillä ja puhelimessa nykyään, tosin eipä niiden kanssa ollutkaan mitään muuta ihmeellistä kuin että ulkomaan osoitetta ei voi itse vaihtaa Danske Bankissa, mutta viestillä hoitui tämäkin asia (kun vihdoin saatiin SK osoite). Sitten tsekattiin vielä esimerkiksi rokotukset. Minä taisin ottaa jommankumman höpötiitti (eli hepatiitti) -rokotuksen mikä vielä puuttui, varsinkin jos tässä enemmän lähtee matkustelemaan niin ei sitten tarvitse mennä sönköttämään slovakiksi paikallisterkkarille. Apteekista käytiin hakemassa kaikki tarvittavat lääkevarastot eli aikalailla reseptit tyhjiksi. Yllätyin, ettei esimerkiksi paperiresepti ilmeisesti kävisi täällä, vaikka minusta se tuntuu kovin kansainväliseltä. Suomessa nyt muutenkin ne on jo melkein kaikkialla sähköisiä enikeis.

Antiikkia, antiikkia.

Muuttopäivä sovittiin vuoden viimeiseksi päiväksi. Lähtö Slovakiaan oli 4.1., joten vietettiin pari yötä miehen vanhempien luona kodittomina ennen lähtöä. Kuten aiemmin mainitsin, kahden hengen talouteen mahtuu tavaraa, joten hommattiin samantien pihaan iso kuorma-auto. Parasta muutossa oli ehkä varaston sijainti toisessa kerroksessa, joten saatiin hyvä jumppa portaissa. Onnea on kuitenkin ystävät ja vanhemmat, jotka osallistuivat muuttoon, joten sekin sujui vikkelään. Pahin paikka päivässä oli tietty äidin hyvästeleminen. Alkoi itsekin tajuta lähtevänsä kauas kun joku toinen liikuttuu. Jäätiin muuton jälkeen uudenvuoden aattona sohvalle ihmettelemään rakettien jo paukkuessa taivaalla. Oltiin kodittomia ja aivan tietämättömiä mitä tuleman pitää. Meillä oli elämä pakattu viiteen matkalaukkuun ja käsimatkatavaroihin. Vuokra-auto kohti lentokenttää ja lentoliput. Tilapäismajoitus varattuna reiluksi viikoksi Bratislavasta. Mikä tärkeintä, meillä oli toisemme.

Kuinka Slovakit rakastavat leimasimiaan - tarina pitkäaikaisen oleskelun rekisteröimisestä

Erilaisten rekisteröinti- ja lupa-asiakirjojen hakeminen on tuntunut pitkälti tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta. Vaikka olemme tulleet EU-kansalaisina toiseen EU-maahan, on asiat silti tehty paikalliseen tapaan suhteellisen hankaliksi. Ainakin näin alkuun suurta stressiä aiheutti pitkä-aikaisen oleskelun rekisteröinti foreign police officelle (tuttavallisemmin alien police). Tällaiset alienit kun tulee Suomesta niin tarvitaan ainakin paljon aikaa kärsivällisyyttä, aikaa jonottamiseen, miljoona pyöreää leimaa ja laillistettuja kopiota, hieman slovakin kielen taitoa hakemuksien täyttämiseen ja ainiin mainitsinko jo kärsivällisyyden?

Suomella ei ole enää omaa suurlähetystöä Slovakiassa elokuusta 2015 lähtien. Lähetystön palvelut löytyvät Wienistä tai Prahasta. Olimme yhteydessä Prahaan pitkäaikaisen oleskelun rekisteröintiin liittyvissä kysymyksissä ja heidän täytyi lähestyä henkilöä, joka aiemmin oli töissä Bratislavan lähetystössä. Ilmeisesti ei ole paljon lähetystön sulkemisen jälkeen poksahdellut suomalaisia Slovakiaan, joten hekin joutuivat uusien kysymysten äärelle. Saimme yhteystiedot aiemmin Bratislavan lähetystössä työskenneelle miehelle. Hän oli todella avulias ja mieheni kävi tapaamassa häntä kerran. Ďakujem veľmi pekne!

Lisäksi mieheni ainoa paikallinen kollega oli meille suureksi avuksi, koska hakemukset pitkäaikaiseen oleskeluun täytyi täyttää slovakiksi. Hieman pohdintaa aiheutti minun statukseni, koska täällä ei ilmeisesti tunnusteta avoliittoa ja firman englanninkielisissä papereissa olin spouse. Kääntäjän versiossa se oli vaimo. Noh, slaavivaimo mikä slaavivaimo. Perheenjäsenenä taisin kuitenkin rekisteröityä, sillä olen tällä hetkellä työtön enkä ole tullut opiskelemaankaan. Tästä ei onneksi muodostunut mitään ongelmaa, eikä tarvinnut järjestää pikahäitä, heh.

Hakemusten lisäksi tarvittiin passikuvia kaksi kappaletta, vuokrasopimus ja siitä lailliset kopiot. Mieheni joutui siis pyytämään vuokranantajamme edustajaa (nehovorí po anglitcky) tulemaan notarille allekirjoittamaan laillisia kopioita, joihin saatiin maan tapaan paljon pyöreitä leimoja ja kangasnauhasidonnat (ihan söpöt joo). Vuokrasopimusten lisäksi tarvitsimme paperin, joka todisti vuokranantajamme omistavan vuokraamamme asunnon. Tämä tuli hakea maksua vastaan jonkinlaisesta kiinteistörekisterikeskuksesta eli Katastrasta. Mieheni tarvitsi työsopimuksen tai työpaikan todistuksen siitä, että hän on tullut tänne työtarkoituksessa. Minä saman, jotta selviäisi, että olen tullut perheenjäsenenä mukaan. Seuraavaksi tämä paperi piti kääntää kääntäjällä slovakiksi. Taas pari söpöä sidottua paperia pinkkaan, jei. Voitte kuvitella kuinka hauskaa näiden asioiden hoitaminen on ilman kalliiden firmojen relocation service -palveluita ja paikallista kielitaitoa.

Vihdoin taisi olla kaikki leimat ja paperit kunnossa, joten päätimme kääntää vuokrapösön kohti Petržalkaa ja lähteä etsimään surullisen kuuluisaa foreign police officea. Tässä hyvä juttu ulkomaalaisten asioinnista kyseisessä laitoksessa. Se aukeaa 7.30 aamulla ja nopeimmat ovat jo kukonlaulun aikaan jonottamassa ulkopuolella, jotta saisivat vuoronumeron ensimmäisten joukossa. Juuri meidän valitsemana perjantaina ehdittiin paikalle lähemmäs varttia vaille 8 ja porukkaa oli odotusaulassa jo vähintäänkin reipas kymmenkunta. Noh, ei muuta kun vuoronumeroa tassuun ja persettä penkille. Sitten perse alkoi puutua. Kului tunti ja toinenkin. Välillä vuoronumerovalotaulu sammui, koska mitään ei tapahtunut puoleen tuntiin. Jossain vaiheessa mietittiin jo, että pitäisikö luovuttaa kokonaan ja lähteä menemään, varsinkin kun miehellä oli alkamassa joku puhelinpalaveri, eikä olisi ollut koko päivä aikaa viettää jonossa. Odottaminen alkoi olla tuskallista. Välillä iski myös paniikki siitä, että oliko meillä nyt kaikki laput ja liput mitä tarvittiin ja menisikö ne läpi. Lopulta noin kolmen ja puolen tunnin kohdalla valotauluun välähti meidän numero.

Tiskillä iloisena yllätyksenä meitä odotti poliisimies, joka osasi puhua englantia. Loput kaksi töissä olevaa virkailijaa taisivat haldata enemmänkin vain pari sanaa. Virkailija oli ihan hilpeällä tuulella, mutta meitä ei niinkään enää naurattanut monen tunnin jonotuksen jälkeen. Hän selasi paperit läpi, jonka jälkeen minun tuli näyttää eurooppalaista sairaanhoitokorttia, vakuutuskorttia ja uskokaa tai älkää, k ä t e i s t ä. (For real?!) Tämän jälkeen meidät ohjattiin vielä uudestaan istumaan ja odottelemaan kun poliisisetä leimasi viittä erilaista leimaa papereihin. Toimisto oli aivan täynnä arkistokaappeja, jonne meidänkin hakemukset kuvineen uppoavat. Kyllä ne naputeltiin koneellekin, mutta vielä täällä mennään aika vanhan liiton meiningillä. Kun hakemukset oli ok, otettiin meiltä vielä sormenjäljet ja kuvat. (Olisipa joku kertonut, että se on se otettu kuva eikä passikuva, joka päätyy paikalliseen ID-korttiin niin olisi voinut yrittää näyttää edes ihmiseltä, oh well.) Lähdettiin huojentuneina kotiin odottelemaan tekstaria paikallisten henkilökorttien valmistumisesta. Päästäisiin vielä takaisin hakemaan kortteja.

Foreign police office @Petržalka

Viikon päästä kilahti puhelimeen tekstari, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Google translatella ei mennyt yhtään paremmin. Lähdettiin hakemaan kortteja tällä kertaa iltapäivällä toivoen, että jonotustilanne ei olisi samanlainen kuin viimeksi. Sitä ennen piti vielä hakea toiselta puolelta rakennusta automaatista kummallekin 4,5 euron arvoiset stampsit. Ei mitään käryä, mitä ne oli ja minkä takia. Tällä kertaa vuoronumeron sai valita sentään kohdasta korttien nouto. Jonotettiin tunti ja vartti ja ajateltiin, että näytetään tekstari ja aikalailla kävellään samantien pois, mutta eihän se tietenkään riittänyt. Virkailija näpytteli jotakin aikansa koneelle. Sitten hän kaivoi jostain mustan ison kirjan, johon tuli nimet ja korttien numerot tms. ja se piti allekirjoittaa. Vielä allekirjoitettiin jotkut ehtopaperitkin. Sitten sai lähteä. Nämä ottaa kirjanpidon vissiin täällä ihan kirjaimellisesti. Astuttiin ulos siitä rötisköstä auringonpaisteeseen ja kyllä oli huojentunut fiilis kun asia oli vihdoin hoidettu! (Uudet tulijat huojentukaa, ne on muuttamassa uuteen pytinkiin pian.)

Onnelliset Slovakian asukkaat

Kaikki tämä vaati kyllä useita päänraaputuksia ja stressiä, mutta jälkeenpäin katsottuna pienellä paikallisavulla onnistuimme suoriutumaan prosessista itse ilman kalliita apupalveluita. Win win! Ei voinut lopulta kuin naurattaa näiden vanhan liiton byrokratia, jossa pompotellaan paikasta toiseen juoksemaan pyöreiden leimojen ja ties minkä virallisten kopioiden perässä. Suomessa olisi varmasti voinut varata ajan netistä, ilmestyä paikalle ja saanut asian hoidettua nopeammin. Ei se mitään, kortit on hallussa ja luulisi näiden kanssa monen muun asian hoitamisen helpottuvan.

Rakkain terveisin,

Suuri päätös: lähteäkö vai ei?

Ensimmäisen kerran kun saimme ehdotuksen ulkomaan työkomennukselle lähtemisestä loppukesästä 2015, tunteet olivat aika sekavat. Ensinnäkin kohdemaa tulisi olemaan Slovakia. Slovakia? Ensimmäisenä mielessä oli, että olisipa maa ollut edes joku tutumpi kuten Saksa tai Ruotsi, joihin olisi jo ollut kielitaitoa. Sitten Slovakia alkoi tietenkin kiinnostaa ja oli tehtävä paljon tiedonhakua millainen maa olisi asua. (Vaikka niillä on kyllä sielä se ihan karmea kieli.)

Suurimmat asiat olivat kuitenkin pohtia olisiko meistä jättämään kotimaa, ystävät ja perhe kahdeksi vuodeksi. Oikeastaan jättää taakse kaikki tuttu ja turvallinen. Tässä vaihtoehdossa oli paljon epävarmaa ja moni asia epäilytti. Kaksi vuotta. Kuinka pitkä aika se onkaan? Omasta näkökulmasta mahdollista ulkomaille muuttoa piti pohtia paljon työn ja tulevan arjen kautta. Olin juuri saanut työpaikan, jossa olisin voinut jatkaa kevääseen. Olin pääsemässä kiinni työelämään opiskelujen päättymisen jälkeen ja mitään varmaa työtä ei tietenkään ollut luvassa Slovakiassa. Räjähtäisikö pää jos ei ole mitään tekemistä? Tulisiko minusta laiskamato, yksinäinen tai masentunut? Eniten vastaan tullut kysymys kaikilta oli, että mitä sinä sitten siellä tekisit?

Sitten oli se toinen puoli, joka oli hyvin utelias. Sen mahaa kutitti ja kutkutti ajatus jostakin aivan uudesta mahdollisuudesta ja kokemuksesta, joka tulisi olemaan arvokasta, vaikkei vielä tiennytkään miten tai kuinka paljon. Se kysyi: Miksi ei? Nyt olisi aika hyvä aika lähteä. Ei omaa asuntoa, johon olisi loukussa. Ei opettajan virkaa, josta olisi vakavampi luopua. Ei lapsia tai lemmikkejä. Ei siis oikeastaan mitään suuria jarruttavia tekijöitä. Edessä oli ainutlaatuinen mahdollisuus, jollaista ei varmasti heti tai enää koskaan tarjottaisi uudestaan. Jokin osa minusta oli salaa toivonut tällaista mahdollisuutta, mutta en koskaan halunnut tai uskaltanut harkita esimerkiksi vaihto-opiskelijaksi lähtöä. 

Miehelleni työkomennukselle lähtö tarkoitti tietysti myös tehtävänkuvan muuttumista ja uusia työhaasteita, joita hänen täytyi harkita. Sitten oli vielä punnittava taloudellinen näkökulma ja mitä etuuksia saisimme työntekijänä ja perheenjäsenenä. Oli huomioitava verot, sosiaaliturvat, vakuutukset, asumiskustannukset, autot jne. jne. "Mitä sinä sitten siellä tekisit?" Vastasin lopulta kaikille optimismilla väritetyllä mahdollisuuksien vastauksella, johon suurimmaksi osaksi uskoin itsekin. On siellä kansainvälisiä kouluja, englanninkielisiä päiväkoteja ja aina voi tehdä vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten parisssa. Miksi minun olisikaan pitänyt tietää etukäteen? Oli luotettava siihen, että asiat järjestyisivät. Lopulta epäilevä puoli luovutti ja antoi minun ajatella tämän olevan ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa aikaa itselleen ja kuulostella rauhassa mitä haluaisin tehdä. 

Kaikkien tärkeintä oli, että meillä oli aikaa kypsytellä ajatusta. Tarpeeksi aikaa, että päätös alkoi monien levottomien yöunien jälkeen muodostua. Päätös, joka kallistui rohkean ja usein hullulta tuntuvan mielipiteen puolelle. Muuttaisimme kahdeksi vuodeksi Slovakiaan.