Varaston metsästäjät ja huutokauppakeisari

Varaston metsästäjät ja huutokauppakeisari eli muutto ja etukäteisjärjestelyt. Lokakuun alussa mieheni allekirjoitus löytyi sopimuksista, joten tiedettiin Slovakiaan lähdön olevan virallista. Meille jäi kaksi kuukautta aikaa järjestellä asioita ennen muuttoa. Jonkin verran oli vielä epäselviä asioita miehen firmankin kanssa, joten selviteltävää riitti. Ensimmäisenä oli luovuttava asunnosta. Meidän tapauksessa kyseessä oli onneksi vuokra-asunto ja saimme irtisanottua sen helposti. Ei tarvinnut alkaa ottaa kiinteistökuningattareen yhteyttä. Seuraavaksi katse kääntyi tavaroihin. Hitto miten paljon tavaraa voi ihmisellä muuten olla tungettuna asuntoon. Minä vielä karsin paljon tavaraa kun muutin pois opiskelukaupungistani, mutta kyllä sitä oli vielä tungettuna piiloon joka kaapin perälle, sängynaluslaatikoihin ja häkkivarastoon. Nyt oli hyvä hetki pohtia tosissaan, mitkä tavarat olivat sellaisia, että niillä olisi vielä käyttöä kahden vuoden poissaolon jälkeen.

Usein kysytyin kysymys meille oli, että mihin te sitten laitatte kaikki teidän tavarat?! Meillä kävi niinkin hyvä tuuri, että mieheni vanhemmat olivat luopuneet vuosi sitten omakotitalostaan ja muuttaneet pienempään asuntoon. Heillä sattui olemaan suuri varasto tavaroille, jotka eivät mahtuneet uuteen asuntoon. Varasto taisi lähennellä 50 neliötä, joten tilaa löytyi myös meidän tavaroille. Skvelý! Varasto oli nopeasti metsästetty. Sitten oli vielä ehkä tämä vaikein pohdinta edessä eli mitkä tavarat lähtisivät mukaamme Slovakiaan. Firman puolesta saimme lennot ja molemmille ekstralaukut. Ei ole nimittäin paljon tavaraa, mitä mahtuu neljään matkalaukkuun ja 128 kiloon. Finskin plussapojoilla saatiin onneksi ilmaiseksi mukaan vielä yksi lisämatkalaukku.

Lähtöpäivänä lentokentällä

Suurimmaksi osaksi mukanamme muutti vaatteita. Talvi- ja kesävaatteet. Kengät. Huh, tätä luetteloa tehdessä pohdin kyllä, että täytyyköhän vielä yksi laukku lisää, mutta ensinnäkin isot laukut alkoivat loppumaan taloudesta ja viiden matkalaukun plus isojen käsimatkatavaroiden kanssa liikkuminen lentokentillä on jo suhteellisen hankalaa. Täytyi karsia. Asioiden hoitamisruljanssin ja työstressin päälle otettiin vielä hoitaaksemme kirppispöytä, jotta pääsisi ylimääräisestä eroon. Kun vihdoin tuli aika pakata, se olikin aikamoinen palapeli saada tavaraa laukkuihin tasaisesti, mutta kuitenkin niin, ettei jokaista tarvitsisi avata tilapäismajoituksessa ensimmäisinä viikkoina. Käteväksi osoittautuivat matkatyhjiöpussit, joilla sai untuvatakkeja ja isoja neuleita sullottua pienempään tilaan. (Miten minusta tuntuu, että takaisin päin tullaan auto täynnä näitä pusseja...)

Ja näin me sitten lähdettiin.

Myös huonekaluista tehtiin arviot, että mitkä olisi niin kivoja, että ne pidettäisiin. Huutokauppakeisari (mieheni) laittoi ranttaliksi feissikirppareilla ja myi pois divaanisohvan, työpöydän ja telkkarin. Minä myin säälittävästi kynsiuunin, sillä en ollut jaksanut aikoihin enää räpeltää omia geelilakkauksia. Polkupyörä meni lahjoituksena pikkusiskolleni, jolla oli jo vähän huonossa hapessa oleva citypyörä. Muutoin kyllä huonekalut mahtuivat onneksi varastoon, joten kaikesta ei tarvinnut luopua eikä sitten tarvitse palata täysin tyhjän päälle takaisin Suomeen. (Ja kun kerran on kivoja kaluja.) Pyörän lisäksi miehelläni oli tuo moottoroitu ajoneuvo, auto. Autolle löydettiin parempi koti kaverin luota, joten senkin myyminen sujui loppujen lopuksi erittäin helposti. Ottaen huomioon alkustressin kun nämä kaikki hoidettavat asiat lankeavat päälle kahden kuukauden varoitusajalla. Oli aika selvää, että ei kannattanut alkaa rekisteröimään omaa autoa tänne ja meillä on firman puolesta Bratissa vuokra-auto käytössä myös vapaa-ajalla. Veľmi dobré. Ja kun kerran asutaan täällä kaksi vuotta niin en yllättynyt, että miestäni kiinnostaa veroetu uuden auton tuomisesta Suomeen. (Ja on se varmaan tilavampi kuin 5 matkalaukkua niin voi vähän shopata ja tuoda paikallisviinit autolla muutossa takaisinpäin?!)

Muuttoauto pihassa.

No, oli niitä vielä paljon muitakin asioita, joita piti hoitaa. Vakuutukset piti katsoa kuntoon. Firman puolesta saatiin laaja komennusmatkavakuutus, joten irtisanoin joitakin päällekkäisiä vakuutuksia. Kelasta kävin anomassa meille papereita, joissa oli slovakian vaatimat leimat (heh, nää on ihan tosissaan niiden pyöreiden leimojensa kanssa), jotta voisi rekisteröityä paikalliseen sairaanhoitojärjestelmään. Eurooppalaisella sairaanhoitokortilla saa kyllä hoitoa, mutta pidempiaikaisille asukkaille ne suosittelee rekisteröitymistä. Kävin myös maistraatissa häiriköimässä asiakaspalvelijaa osoitteiden kanssa, koska meillä ei ollut vielä ulkomaan osoitetta tiedossa muutettaessa. Sain ainakin tiskiltä ilmaiseksi soittaa jonnekin lankapuhelimella, sillä eihän ne peruspalvelupisteessä osanneet vastata mun kysymyksiin. Sama kävi Kelassa.

Pankkiasiat hoituu onneksi viesteillä ja puhelimessa nykyään, tosin eipä niiden kanssa ollutkaan mitään muuta ihmeellistä kuin että ulkomaan osoitetta ei voi itse vaihtaa Danske Bankissa, mutta viestillä hoitui tämäkin asia (kun vihdoin saatiin SK osoite). Sitten tsekattiin vielä esimerkiksi rokotukset. Minä taisin ottaa jommankumman höpötiitti (eli hepatiitti) -rokotuksen mikä vielä puuttui, varsinkin jos tässä enemmän lähtee matkustelemaan niin ei sitten tarvitse mennä sönköttämään slovakiksi paikallisterkkarille. Apteekista käytiin hakemassa kaikki tarvittavat lääkevarastot eli aikalailla reseptit tyhjiksi. Yllätyin, ettei esimerkiksi paperiresepti ilmeisesti kävisi täällä, vaikka minusta se tuntuu kovin kansainväliseltä. Suomessa nyt muutenkin ne on jo melkein kaikkialla sähköisiä enikeis.

Antiikkia, antiikkia.

Muuttopäivä sovittiin vuoden viimeiseksi päiväksi. Lähtö Slovakiaan oli 4.1., joten vietettiin pari yötä miehen vanhempien luona kodittomina ennen lähtöä. Kuten aiemmin mainitsin, kahden hengen talouteen mahtuu tavaraa, joten hommattiin samantien pihaan iso kuorma-auto. Parasta muutossa oli ehkä varaston sijainti toisessa kerroksessa, joten saatiin hyvä jumppa portaissa. Onnea on kuitenkin ystävät ja vanhemmat, jotka osallistuivat muuttoon, joten sekin sujui vikkelään. Pahin paikka päivässä oli tietty äidin hyvästeleminen. Alkoi itsekin tajuta lähtevänsä kauas kun joku toinen liikuttuu. Jäätiin muuton jälkeen uudenvuoden aattona sohvalle ihmettelemään rakettien jo paukkuessa taivaalla. Oltiin kodittomia ja aivan tietämättömiä mitä tuleman pitää. Meillä oli elämä pakattu viiteen matkalaukkuun ja käsimatkatavaroihin. Vuokra-auto kohti lentokenttää ja lentoliput. Tilapäismajoitus varattuna reiluksi viikoksi Bratislavasta. Mikä tärkeintä, meillä oli toisemme.

Kuinka Slovakit rakastavat leimasimiaan - tarina pitkäaikaisen oleskelun rekisteröimisestä

Erilaisten rekisteröinti- ja lupa-asiakirjojen hakeminen on tuntunut pitkälti tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta. Vaikka olemme tulleet EU-kansalaisina toiseen EU-maahan, on asiat silti tehty paikalliseen tapaan suhteellisen hankaliksi. Ainakin näin alkuun suurta stressiä aiheutti pitkä-aikaisen oleskelun rekisteröinti foreign police officelle (tuttavallisemmin alien police). Tällaiset alienit kun tulee Suomesta niin tarvitaan ainakin paljon aikaa kärsivällisyyttä, aikaa jonottamiseen, miljoona pyöreää leimaa ja laillistettuja kopiota, hieman slovakin kielen taitoa hakemuksien täyttämiseen ja ainiin mainitsinko jo kärsivällisyyden?

Suomella ei ole enää omaa suurlähetystöä Slovakiassa elokuusta 2015 lähtien. Lähetystön palvelut löytyvät Wienistä tai Prahasta. Olimme yhteydessä Prahaan pitkäaikaisen oleskelun rekisteröintiin liittyvissä kysymyksissä ja heidän täytyi lähestyä henkilöä, joka aiemmin oli töissä Bratislavan lähetystössä. Ilmeisesti ei ole paljon lähetystön sulkemisen jälkeen poksahdellut suomalaisia Slovakiaan, joten hekin joutuivat uusien kysymysten äärelle. Saimme yhteystiedot aiemmin Bratislavan lähetystössä työskenneelle miehelle. Hän oli todella avulias ja mieheni kävi tapaamassa häntä kerran. Ďakujem veľmi pekne!

Lisäksi mieheni ainoa paikallinen kollega oli meille suureksi avuksi, koska hakemukset pitkäaikaiseen oleskeluun täytyi täyttää slovakiksi. Hieman pohdintaa aiheutti minun statukseni, koska täällä ei ilmeisesti tunnusteta avoliittoa ja firman englanninkielisissä papereissa olin spouse. Kääntäjän versiossa se oli vaimo. Noh, slaavivaimo mikä slaavivaimo. Perheenjäsenenä taisin kuitenkin rekisteröityä, sillä olen tällä hetkellä työtön enkä ole tullut opiskelemaankaan. Tästä ei onneksi muodostunut mitään ongelmaa, eikä tarvinnut järjestää pikahäitä, heh.

Hakemusten lisäksi tarvittiin passikuvia kaksi kappaletta, vuokrasopimus ja siitä lailliset kopiot. Mieheni joutui siis pyytämään vuokranantajamme edustajaa (nehovorí po anglitcky) tulemaan notarille allekirjoittamaan laillisia kopioita, joihin saatiin maan tapaan paljon pyöreitä leimoja ja kangasnauhasidonnat (ihan söpöt joo). Vuokrasopimusten lisäksi tarvitsimme paperin, joka todisti vuokranantajamme omistavan vuokraamamme asunnon. Tämä tuli hakea maksua vastaan jonkinlaisesta kiinteistörekisterikeskuksesta eli Katastrasta. Mieheni tarvitsi työsopimuksen tai työpaikan todistuksen siitä, että hän on tullut tänne työtarkoituksessa. Minä saman, jotta selviäisi, että olen tullut perheenjäsenenä mukaan. Seuraavaksi tämä paperi piti kääntää kääntäjällä slovakiksi. Taas pari söpöä sidottua paperia pinkkaan, jei. Voitte kuvitella kuinka hauskaa näiden asioiden hoitaminen on ilman kalliiden firmojen relocation service -palveluita ja paikallista kielitaitoa.

Vihdoin taisi olla kaikki leimat ja paperit kunnossa, joten päätimme kääntää vuokrapösön kohti Petržalkaa ja lähteä etsimään surullisen kuuluisaa foreign police officea. Tässä hyvä juttu ulkomaalaisten asioinnista kyseisessä laitoksessa. Se aukeaa 7.30 aamulla ja nopeimmat ovat jo kukonlaulun aikaan jonottamassa ulkopuolella, jotta saisivat vuoronumeron ensimmäisten joukossa. Juuri meidän valitsemana perjantaina ehdittiin paikalle lähemmäs varttia vaille 8 ja porukkaa oli odotusaulassa jo vähintäänkin reipas kymmenkunta. Noh, ei muuta kun vuoronumeroa tassuun ja persettä penkille. Sitten perse alkoi puutua. Kului tunti ja toinenkin. Välillä vuoronumerovalotaulu sammui, koska mitään ei tapahtunut puoleen tuntiin. Jossain vaiheessa mietittiin jo, että pitäisikö luovuttaa kokonaan ja lähteä menemään, varsinkin kun miehellä oli alkamassa joku puhelinpalaveri, eikä olisi ollut koko päivä aikaa viettää jonossa. Odottaminen alkoi olla tuskallista. Välillä iski myös paniikki siitä, että oliko meillä nyt kaikki laput ja liput mitä tarvittiin ja menisikö ne läpi. Lopulta noin kolmen ja puolen tunnin kohdalla valotauluun välähti meidän numero.

Tiskillä iloisena yllätyksenä meitä odotti poliisimies, joka osasi puhua englantia. Loput kaksi töissä olevaa virkailijaa taisivat haldata enemmänkin vain pari sanaa. Virkailija oli ihan hilpeällä tuulella, mutta meitä ei niinkään enää naurattanut monen tunnin jonotuksen jälkeen. Hän selasi paperit läpi, jonka jälkeen minun tuli näyttää eurooppalaista sairaanhoitokorttia, vakuutuskorttia ja uskokaa tai älkää, k ä t e i s t ä. (For real?!) Tämän jälkeen meidät ohjattiin vielä uudestaan istumaan ja odottelemaan kun poliisisetä leimasi viittä erilaista leimaa papereihin. Toimisto oli aivan täynnä arkistokaappeja, jonne meidänkin hakemukset kuvineen uppoavat. Kyllä ne naputeltiin koneellekin, mutta vielä täällä mennään aika vanhan liiton meiningillä. Kun hakemukset oli ok, otettiin meiltä vielä sormenjäljet ja kuvat. (Olisipa joku kertonut, että se on se otettu kuva eikä passikuva, joka päätyy paikalliseen ID-korttiin niin olisi voinut yrittää näyttää edes ihmiseltä, oh well.) Lähdettiin huojentuneina kotiin odottelemaan tekstaria paikallisten henkilökorttien valmistumisesta. Päästäisiin vielä takaisin hakemaan kortteja.

Foreign police office @Petržalka

Viikon päästä kilahti puhelimeen tekstari, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Google translatella ei mennyt yhtään paremmin. Lähdettiin hakemaan kortteja tällä kertaa iltapäivällä toivoen, että jonotustilanne ei olisi samanlainen kuin viimeksi. Sitä ennen piti vielä hakea toiselta puolelta rakennusta automaatista kummallekin 4,5 euron arvoiset stampsit. Ei mitään käryä, mitä ne oli ja minkä takia. Tällä kertaa vuoronumeron sai valita sentään kohdasta korttien nouto. Jonotettiin tunti ja vartti ja ajateltiin, että näytetään tekstari ja aikalailla kävellään samantien pois, mutta eihän se tietenkään riittänyt. Virkailija näpytteli jotakin aikansa koneelle. Sitten hän kaivoi jostain mustan ison kirjan, johon tuli nimet ja korttien numerot tms. ja se piti allekirjoittaa. Vielä allekirjoitettiin jotkut ehtopaperitkin. Sitten sai lähteä. Nämä ottaa kirjanpidon vissiin täällä ihan kirjaimellisesti. Astuttiin ulos siitä rötisköstä auringonpaisteeseen ja kyllä oli huojentunut fiilis kun asia oli vihdoin hoidettu! (Uudet tulijat huojentukaa, ne on muuttamassa uuteen pytinkiin pian.)

Onnelliset Slovakian asukkaat

Kaikki tämä vaati kyllä useita päänraaputuksia ja stressiä, mutta jälkeenpäin katsottuna pienellä paikallisavulla onnistuimme suoriutumaan prosessista itse ilman kalliita apupalveluita. Win win! Ei voinut lopulta kuin naurattaa näiden vanhan liiton byrokratia, jossa pompotellaan paikasta toiseen juoksemaan pyöreiden leimojen ja ties minkä virallisten kopioiden perässä. Suomessa olisi varmasti voinut varata ajan netistä, ilmestyä paikalle ja saanut asian hoidettua nopeammin. Ei se mitään, kortit on hallussa ja luulisi näiden kanssa monen muun asian hoitamisen helpottuvan.

Rakkain terveisin,

Suuri päätös: lähteäkö vai ei?

Ensimmäisen kerran kun saimme ehdotuksen ulkomaan työkomennukselle lähtemisestä loppukesästä 2015, tunteet olivat aika sekavat. Ensinnäkin kohdemaa tulisi olemaan Slovakia. Slovakia? Ensimmäisenä mielessä oli, että olisipa maa ollut edes joku tutumpi kuten Saksa tai Ruotsi, joihin olisi jo ollut kielitaitoa. Sitten Slovakia alkoi tietenkin kiinnostaa ja oli tehtävä paljon tiedonhakua millainen maa olisi asua. (Vaikka niillä on kyllä sielä se ihan karmea kieli.)

Suurimmat asiat olivat kuitenkin pohtia olisiko meistä jättämään kotimaa, ystävät ja perhe kahdeksi vuodeksi. Oikeastaan jättää taakse kaikki tuttu ja turvallinen. Tässä vaihtoehdossa oli paljon epävarmaa ja moni asia epäilytti. Kaksi vuotta. Kuinka pitkä aika se onkaan? Omasta näkökulmasta mahdollista ulkomaille muuttoa piti pohtia paljon työn ja tulevan arjen kautta. Olin juuri saanut työpaikan, jossa olisin voinut jatkaa kevääseen. Olin pääsemässä kiinni työelämään opiskelujen päättymisen jälkeen ja mitään varmaa työtä ei tietenkään ollut luvassa Slovakiassa. Räjähtäisikö pää jos ei ole mitään tekemistä? Tulisiko minusta laiskamato, yksinäinen tai masentunut? Eniten vastaan tullut kysymys kaikilta oli, että mitä sinä sitten siellä tekisit?

Sitten oli se toinen puoli, joka oli hyvin utelias. Sen mahaa kutitti ja kutkutti ajatus jostakin aivan uudesta mahdollisuudesta ja kokemuksesta, joka tulisi olemaan arvokasta, vaikkei vielä tiennytkään miten tai kuinka paljon. Se kysyi: Miksi ei? Nyt olisi aika hyvä aika lähteä. Ei omaa asuntoa, johon olisi loukussa. Ei opettajan virkaa, josta olisi vakavampi luopua. Ei lapsia tai lemmikkejä. Ei siis oikeastaan mitään suuria jarruttavia tekijöitä. Edessä oli ainutlaatuinen mahdollisuus, jollaista ei varmasti heti tai enää koskaan tarjottaisi uudestaan. Jokin osa minusta oli salaa toivonut tällaista mahdollisuutta, mutta en koskaan halunnut tai uskaltanut harkita esimerkiksi vaihto-opiskelijaksi lähtöä. 

Miehelleni työkomennukselle lähtö tarkoitti tietysti myös tehtävänkuvan muuttumista ja uusia työhaasteita, joita hänen täytyi harkita. Sitten oli vielä punnittava taloudellinen näkökulma ja mitä etuuksia saisimme työntekijänä ja perheenjäsenenä. Oli huomioitava verot, sosiaaliturvat, vakuutukset, asumiskustannukset, autot jne. jne. "Mitä sinä sitten siellä tekisit?" Vastasin lopulta kaikille optimismilla väritetyllä mahdollisuuksien vastauksella, johon suurimmaksi osaksi uskoin itsekin. On siellä kansainvälisiä kouluja, englanninkielisiä päiväkoteja ja aina voi tehdä vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten parisssa. Miksi minun olisikaan pitänyt tietää etukäteen? Oli luotettava siihen, että asiat järjestyisivät. Lopulta epäilevä puoli luovutti ja antoi minun ajatella tämän olevan ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa aikaa itselleen ja kuulostella rauhassa mitä haluaisin tehdä. 

Kaikkien tärkeintä oli, että meillä oli aikaa kypsytellä ajatusta. Tarpeeksi aikaa, että päätös alkoi monien levottomien yöunien jälkeen muodostua. Päätös, joka kallistui rohkean ja usein hullulta tuntuvan mielipiteen puolelle. Muuttaisimme kahdeksi vuodeksi Slovakiaan.