Viisi viikkoa jäljellä

Hei kaikki,

Syksyn arki on vienyt hurjaa vauhtia mennessään. Koulun alettua tiesin, että viimeiset neljä kuukautta Slovakiassa alkavat. Sain huomata, miten ensimmäiset kolme vain hujahtivat ohitse. Syksy on kyllä ollut samalla ihanaa, mutta myös ahdistavaa aikaa. Ihanaa oli perusarki duunikavereiden kanssa ja harrastukset sekä erityisesti syyslomareissu Prahassa ja Bratissa siskon kanssa. Toisaalta mitä enemmän ihmisiä alkoi kysellä tulevaisuudensuunnitelmista joihin ei ollut antaa mitään vastausta, alkoi ahdistaa hieman lisää. Koska lennätte Suomeen? Mihin maahan tai kaupunkiin muutatte? Olisitteko halunneet jäädä Slovakiaan vielä pidemmäksi aikaa? Älkää lähtekö. Etkö voisi vielä jäädä puoleksi vuodeksi töihin vaikka poikaystävä muuttaa jo takaisin? Ja niin edelleen... Kun vastaus on "emme tiedä vielä mitään" alkaa asia kaivertaa hieman lisää. Toki sen tiesimme jo kesästä saakka, että mieheni yritys täällä ei tule jatkamaan ja toimistokin jo suljettiin aiemmin hänen jatkaessa syksyn kotitoimistosta. Hänen on nyt siis aika palata Suomen toimistolle jatkamaan hommia. Ei siis ihan vain mihin maahan tältä pallolta, come on people, ihan kuin vain voitaisiin valita mikä tahansa kohde. (Tässä tapauksessa oltaisiin varmaan jo jossain Barbadoksella tms.)

Paljon pohdittavaa

Suuri kysymys meille oli myös pitkään valita kahden kaupungin väliltä Suomesta. Palaisiko takaisin pienempään kaupunkiin, josta muutimme tänne vai lähteäkö pääkaupunkiseudulle parempien työmahdollisuuksien perään ja lähemmäs ainakin minun perhettäni. Tällaisia asioita ei voi ihan vain sekunnissa päättää. Tietenkin tämäkin on osittain meistä riippumaton päätös, kunnes mieheni työpaikka ilmoitti, että sijoituspaikka on heille oikeastaan ihan sama. Pohdittavaa on siis ollut riittämiin. Täytyy myöntää, että olemme pystyneet valitsemaan lokaation, mutta kaikki muu on vielä aika levällään. Olemme olleet yhteydessä vuokranantajan edustajaan kämpän irtisanomisessa eli tuleva kodittomuus on ainakin varmaa. Pitäisi vain sopia avainten luovutuksesta tarkemmin, että voisimme alkaa ostamaan lentoja Suomeen. Noh, onhan tässä vielä kuukausi aikaa.

We <3 Praha

Amazing Sushi @ Hanabi Sushihouse

Hot wine!

Muuttojärjestelyissä on yllättävän paljon asioita, joita tulee ottaa huomioon. Yritin jo huudella Kelalle, että ottaisivat minut vuoden vaihteesta takaisin Suomen sosiaaliturvaan, mutta mokomat eivät hyväksy lomaketta yli kuukautta etukäteen. Pitäisi selvittää, miten haen eläkettä täällä tienaamistani ansioista ja mitä kaikkia helkkarin leimattuja lomakkeita tulen tarvitsemaan mm. mahdollisia suomalaisia työttömyystukia hakiessa jos ei työnhaku nappaa heti tammikuun alusta. Foreign police on toinen murheenkryyni, josta kyllä ilmeisesti pääsee poistuessa eroon helpommin kuin tullessa (tässä tulotarina), joskin olemme kuulleet tästäkin poistumisprosessista erilaisia versioita. Asumisluvan kanssa voisi varmaan vain poistua maasta ja unohtaa koko asian, mutta kun se sitoo meidät tähän osoitteeseen täällä, tulee meidän ehkä kuitenkin ilmoittaa jotakin lähdöstämme. Samoin minun tulisi irtisanoa kaikki kantiskortit Tescoon ja DM:ään, ettei tulisi mitään postia. Wish me luck. Sitten on vielä kaikki Suomesta tulevat postit, jotka pitäisi ohjata jonnekin. Esimerkiksi se kaikista ihanin (L)Opettaja -lehti, joka tulee joka saamarin toinen viikko, vaikka sitä ei koskaan ehdi lukea.

We <3 Brati

She <3 Čumil

Päiväkahvit Mondieu Laboratoriessa. Iso suositus.

Kasville ja tauluille olen jo löytänyt naapuruston ystävistä adoptoijan. Tulimme tänne viiden matkalaukun ja käsimatkatavaroiden kanssa ja nyt suoranaisesti hirvittää montako laukullista lähtee takaisin. Joitakin täältä ostamiamme keittiötarvikkeita haluamme ottaa mukaan ja vaatteitakin on tullut ostettua lisää kahden vuoden aikana. Siihen päälle vielä sitten kaikki matkamuistot ja 2 000 viinipulloa, jotka haluaisit tuoda mukanasi. Pitää ehkä ottaa nuo nollat pois. Ja tilata Suomeen Alkoon jo valmiiksi Slovakialaista viiniä? Tatra tea -likööreistä olen päättänyt jo viedä mustan, valkoisen ja harmaan ihan vain kauniiden pullojen takia. Harmaa vain sattuu olemaan Outlaw 72% teelikööri. Rakkaat ystävät, tervetuloa sitten tupaantuliaisiin! Kaikenlaista pakkauslistaa on alettava kirjoittamaan ja mieheni jopa listasi ravintolat, joissa pitää vielä käydä ennen lähtöä. Samaan syssyyn kun vielä laskee kaikki treffit, mitä pitää sopia nähdäkseen ja hyvästelläkseen kavereita, voin taata, että joulukuukin tulee hujahtamaan nopeasti. Tällä hetkellä mennään todella ristiriitaisilla tunteilla. Olisi ihana jäädä pidemmäksi aikaa, mutta samalla on ihana palata Suomeen ystävien ja perheen luokse. Lasten herkistely töissä minun lähtemisestäni on pahinta. Niitä pikkumonstereita tulee jäämään kova ikävä.

Rautakaupasta löytynyt Herra Kaktustonttu lähti kotiin koristamaan tämän vuoden joulua! <3

Tällaiset terveiset tältä erää täältä paluumuuttajan tunteiden vuoristoradasta,

Poliisiauton kyydissä

Mies lähti Saksaan maanantaista lauantaihin työreissulle. Minulla starttasi tavallinen työviikko. Alkuviikosta kyselin toimistolta iltapäivällä nimeä dokumentille, joka minun piti toimittaa töihin. Tarvitsin siis jonkinlaisen police checkin eli rikosrekisteriotteen, joka Suomessakin pitää toimittaa opetustöiden yhteydessä. Täällä he ilmeisesti tsekkaavat asumislupani takaa, ettei ole mitään hölmöyksiä tehtyä. Asiakirjan voi tietenkin hakea täältä postista. (Siis, täh?!) Käpöttelin siis töiden jälkeen läheisen kauppakeskuksen postitoimistoon, jossa onnekseni jonotusvuoroja jakava kone oli rikki, koska en olisi osannut valita oikeaa syytä asiointiin. Yhden yrittämän jälkeen postivirkailija osoitti minulle oikean tiskin, jossa näytin lapulta tarvitsemani asiakirjan nimeä.

Henkkareiden näyttämisen lisäksi piti sitten vastailla muutamiin kysymyksiin. Jaiks. Onneksi virkailija puhui muutamalla sanalla englantia ja minä slovakkia. Yllättävää oli, että minun tuli kertoa tätä varten myös vanhempieni nimet. Öö, miksi? Ehkä haastavinta oli selittää hänelle, että äitini ja isäni sukunimet eivät ole samat. Täällä ilmeisesti otetaan avioliitossa pääosin toisen nimi ja naiselle siihen tulee aina loppupääte -ova. Esimerkiksi mies olisi Horváth ja nainen Horváthova. Perheen tytöille taitaa tulla äidin sukunimi ja pojille sama kuin isän. Näin nimestä tunnistaa sukupuolen. Näitä omien vanhempien nimiä sitten toistelin parikin kertaa ja yritin selittää, ettei Suomessa ole samanlaista perhenimisysteemiä. Lopulta sain kuitin kouraan ja ohjeen tulla parin päivän päästä takaisin hakemaan dokumenttia. Huh, asian hoidosta selvitty yhteisymmärryksellä.

Vaikka olinkin ollut töissä helppo tapaus EU:n kansalaisena, koulun toimisto otti yhteyttä ja sopi kanssani seuraavan viikon maanantaille tapaamisen. Meidän tulisi vielä sittenkin mennä terveysvakuutuspaikkaan rekisteröimään minua, vaikka aluksi he luulivat senkin onnistuvan netissä. Toivottavasti vain saataisiin nämä paperiasiat pian kuntoon, jotta alkaisin myös saamaan palkkaa tilille. Olinkin unohtanut ilmoittaa Suomeen Kelalle, että olen aloittanut työskentelyn, jonka takia en enää kuuluisi suomen sosiaaliturvaan. Pitäisi muistaa hoitaa tämäkin asia.

Olin aika superväsynyt ja vielä hieman flunssainen, joten keskityin viikolla aikalailla relaamaan. Keskiviikkona jaksoin sentään mennä kauppaan ostamaan ruokaa lounaseväitä ja illallisia varten. Yleensä minulla on kokkimies kotona suunnittelemassa viikon ruokalistaa, joten jouduin hieman tsemppaamaan tämän asian kanssa ollessani yksin kotona. Torstaina päätin koittaa onneani ja kävellä jälleen töiden jälkeen postiin kyselemään josko dokumenttini olisi jo valmiina. Siellähän se odotteli ja toivottavasti sanoi slovakiksi, etten ole rötöstellyt. Suuntasin kauppakeskuksen postista penkille tunkemaan papereita reppuuni. Suuntasin siitä automaatille nostamaan 30€ käteistä, sillä ajattelin ehkä myöhemmin käväistä alakerran kampaamossa kysymässä pääsisikö hiustenleikkuuseen. Toisaalta alkoi olla jo vähän nälkä. Laitoin lompakkona toimivan marimekon pussukkani Fjällräven Kånkenin (repun) pikkutaskuun ja lähdin kiertelemään kauppakeskusta.

Eksyin kenkäkauppaan pyörimään kierroksen, jonka jälkeen kerroksen alemmas Camaieu -vaatekauppaan katselemaan vaatteita. Tarvitsisinhan uusia "bisnestyylisiä" kouluun sopivia vaatteita perusfarkkujen tilalle. Aloinkin siis latomaan vasemman käsivarren päälle sovitettavia vaatteita kierrellen kauppaa ympäri. Vihdoin päätin lähteä sovituskopin puolelle, jossa asettelin vaatteet koukkuun ja repun sovituskopin penkille. Samaisella sekunnilla minut valtaa suuri säikähdys ja paniikki, sillä huomasin välittömästi repun pikkutaskun ammottavan täysin auki ja lompakkoni oli kadonnut. Tiesin heti, että jotakin on tapahtunut. Olin koko matkan tähän kauppaan asti kantanut reppuani kahvasta kuten salkkua ja todennäköisesti laittanut repun olalle vasta alkaessani valikoimaan käsivarsille vaatteita. Tasku oli ollut varmasti suljettu. Paniikissa sitten kävin pukukopissa miljoona kertaa tavarani ja tunnistelin takin taskuni läpi, mutta lompakkoa ei ollut missään.

Jätin vaatteet pikaisesti niille sijoilleen ja lähdin pyörimään kauppaa ympäri katsellen, ettei se ole voinut pudota lattialle. Tässä kohtaa ja tässä mielentilassa en edes tajunnut sanoa kyseisen vaatekaupan myyjille mitään vaan lähdin pikaisesti kulkemaani reittiä takaisinpäin toivoen, että saattaisin löytää lompakkoni matkan varrelta. Kenkäkaupan myyjä (pirskatti kun ne ei puhu englantia) ei ollut nähnyt mitään. Päästessäni takaisin automaatille olen jo todella epätoivoinen ja mielessä on tietenkin se ällöttävin vaihtoehto, että joku on seurannut minua käteisen noston jälkeen ja varastanut lompakon. Epätoivoisena ei auttanut sitten muuta kuin lähteä aulan infopisteeseen sönköttämään keski-ikäiselle miehelle lompakkoni katoamisesta aka mitä suurimmalla todennäköisyydellä varastamisesta, sillä ei se vaan itsestään sieltä repusta pois putoa. Lopulta hän soittaa radiopuhelimella jonkun hakemaan minua ja mainitsee, että puhun vain englantia (tällainen ongelmatapaus täällä, kiva kiva).

Vartijasetä tulee hakemaan minut infopisteestä ja kuljettaa pienen reitin päähän sivuovista vartijakoppiin. Puuh. Ajatukset ovat todella sekavat ja olen vieläkin hieman shokissa, että tämä on nyt tapahtunut juuri minulle. Siellä olevista vartijoista toinen puhuu hieman englantia, joten alamme selvittämään tilannetta ja kerron kuinka olin kulkenut kauppakeskuksessa. Kameroihin he pääsivät vain käytävillä. Kuulemma poliisilla olisi vain pääsy liikkeiden sisäisiin kameroihin (pitäisikö epäillä, että onkohan niitä edes olemassa?). Nice. Aika kauan kesti, että etsittiin kameroista minut eri paikoissa ja sillä välillä ei heidän auttanut muuta kuin soittaa poliisi paikalla. No voihan *kirosana*, tästä tulisi pitkä ja tuskallinen ilta, sillä tiesin mitä poliisilaitoksella olisi luvassa. Tässä tilanteessa ei todella enää tietänyt mitä olisi pitänyt ajatella.

Poliisien saapuminen kesti jonkin aikaa ja siinä sitä sitten ehti ajatella kaikenlaisia seurauksia, joita tästä hässäkästä aiheutuisi. Ensinnäkin asumislupakorttini tulisi maksamaan muutaman satasen ja sen uusimiseksi olisi pakko palata foreign policelle asioimaan, mikä olisi todella vihoviimeinen toiveeni. Ajokorttia saisi varmaan hakea sitten Wienin tai Prahan lähetystöstä, mikäs siinä. Pankkikortit nyt saa uudet onneksi suhteellisen helposti (öö, melkein). Matkakorttiin oli ladattuna ainakin kaksi ja puoli kuukautta aikaa. Pahinta oli se, että olin sopinut maanantaille työpaikan sihteerin kanssa tapaamisen sairausvakuutusyhtiön kanssa, jonne minun tulisi nimenomaan tulla näyttämään asumislupaani/paikallishenkkariani. *#%&!?€%&#* Ei sitten varmaan kannata korttien puuttumisen lisäksi haaveilla palkastakaan..

Poliisit tulivat vartijakoppiin, selitin heille tapahtuneen ja vartijasetä tulkkasi. Sitten lähdettiin poliisiautolla laitokselle. Ei muuta kuin takapuoli poliisiauton kyytiin ja menoksi. Pienesti epätodellinen tilanne olla torstai-iltana poliisiauton kyydissä. Tässä kohtaa tuskainen tunne ei todellakaan hellitä, sillä tiesin että minun tulee odotella siellä ikuisuus tulkkia ja asian tutkintaa. En ollut edes tajunnut soittaa kenellekään tähän mennessä. Poliisiautosta ehtikin sitten laittaa perheelle ja miehelle viestiä missä sitä oltiinkaan. Auton kyydistä minut passitettiin jostain hämärästä takaovesta sisään ja odottamaan penkille kalterioven viereen. Kiva.

Poliisit soittivat tulkille ja pyysivät minua puhelimeen selittämään tapahtuneen ja varastetut tavarat. Hän sanoi tulevansa paikalle jonkin ajan päästä. Sitten odoteltiin. Hän kehotti sulkemaan pankkikortit, mitä en ollut tähän mennessä edes ajatellutkaan. Noh, saipahan puhua puhelimessa Danske Bankin poitsukan kanssa suomea. Tulkkia odotellessani tajusin, että minulla ei siis ole ollenkaan rahaa ja mies olisi tulossa vasta lauantaina kotiin. Onneksi kävin eilen kaupassa niin pärjäisin kyllä ruokien puolesta. Matkustaminen kotiin vain ei olisi mahdollista julkisilla, joten pitäisi vissiin sitten kävellä. Töihin saattaisin päästä ehkä jollakin eteisen pikkuhilupurkista löytyvillä kolikoilla. Tässä kohtaa suosittelenkin ihan kaikille teille, että kannattaa aina pitää edes jonkin verran rahaa sukanvarressa jossakin, sillä koskaan ei tiedä millaisia tilanteita tulee eteen. Varsinkin vieraassa maassa yksin tilanne on vielä superpaljon pahempi. Onneksi nyt on jonkin verran täällä tuttavia ja kavereita, joilta olisi varmasti tarvittaessa voinut pyytää rahaa lainaan. Silti.

Lopulta tulkki pääsee paikalle ja sitten käydään tarina läpi englanniksi ja listataan vielä kaikki lompakossa olleet kortit ja käteisen määrä. Ja odotellaan. Hän kertoo minulle, että laitoksella on kyseisenä iltana ollut todella kiireistä. Lisäksi tähän aikaan sattuu kello seitsemän vuoronvaihto, joten meidän piti odotella kun poliisit lähtivät ja uudet kirjasivat itsensä sisään. Nälkä kurnii mahassa kun on syönyt lounasta viimeksi puoli kahdentoista maissa. Lopulta mieheni saa minun viestini työmatkan keskeltä Saksasta ja soittaa minulle. Tässä kohtaa pääsee jo itku. Puhelumme aikana poliisi saa puhelun kauppakeskuksesta, että lompakkoni on kuin ihmeen kaupalla löytynyt. Waat?! Piti lopettaa puhelu ja antaa vielä tuntomerkit lomakosta, jonka he väittivät löytäneensä. Ihmeitä näköjään tapahtuu. Kortit näyttäisivät olevan kuulemma tallessa. Siinä sitten lähdettiin taas toisen kerran poliisiautolla takaisin kauppakeskukseen tulkki mukana. Vartiakopissa tosiaan odotti lompakkoni kaikkine kortteineen. Vain 40€ käteistä oli _yllättäen_ hävinnyt. Lompakko oli löytynyt samaisesta vaatekaupasta eli joku on todella taitavasti nyysinyt käteiset ja sitten heivannut sen jonnekin ja lähtenyt livettiin.

Huh, mitä tunteiden vuoristorataa koko ilta! Muutamassa tunnissa ehti käydä läpi ällötyksen, inhon, shokin, paniikin, pettymyksen, avuttomuuden, ahdistuksen, yksinäisyyden ja sitten vielä onnellisuuden ja huojennuksen. Lisäksi vielä suurensuuren nälänkin. Lähdettiin pois vartijakopista ja siinä kohtaa minun tuli sitten tehdä päätös, että lähtisinkö vielä takaisin laitokselle raportoimaan tapahtuneesta, jotta voisin hakea korvauksia käteisestä ja korttien uusimisesta vakuutusyhtiöltä, mutta olin niin väsynyt ja nälkäinen sekä onnellinen korttien saamisesta takaisin, että en jaksanut nähdä vaivaa. Poliisisetäkin sanoi, että tule vaan jos sinulla on aikaa. Viitaten heidän kiireellisyyteensä. Valitsin iltapalan. Olipahan taas reissu. Vaikka sainkin lompakon ja kortit takaisin, silti ristiriitaisten tunteiden mylläkkä jatkui pitkään vielä seuraavaan päiväänkin. Se inhottava tunne, että joku on huomaamattasi penkonut tavaroitasi ja pahimmassa tapauksessa seurannut sinua ostoskeskuksessa. Hyi.

Tähän mennessä olen kaikille sanonut täällä olevan todella turvallista ja niin asia onkin, mutta kyllä tietty tässäkin kohtaa olisi itse pitänyt pitää tavaroistaan vähän fiksummin huolta eikä pitää lompakkoa repun pikkutaskussa. Kiitos siis sinulle rosvonen, pilasit nyt minulta tämän kauppakeskuksen ihanuuden ja erityisesti kyseisen vaatekaupan. Toivottavasti käteinen tuli sinulle tarpeeseen. Tästä lähtien pidetäänkin tavaroita silmällä entistä tiukemmin ja ehkä vältetään ihmisiä tai tavaroita tupaten täynnä olevia paikkoja. Perjantaina olikin työkavereille tarinaa kerrottavana ja onneksi he lainasivat minulle rahaa kun lähdimme juhlimaan kahden kollegan synttäreitä ravintolaan. Lauantaina oli niin ihana saada mies kotiin viikon jälkeen.

Viimeiset vapauden hetket

Kuten kaikki, jotka lukivat elokuun viimeisestä päivästä, tietävät että sain töitä! Jee, hyvä minä! Saanen esitellä siis teille: Teaching Assistant for year 2! Menin maanantaina tapaamaan rehtoria, joka osoittautui erittäin mukavaksi aussimieheksi.  Hänellä oli tarjota minulle oitis täyspäiväistä duunia avustajana. Vaikka olinkin jo lupaillut hommia toiselle koululle, oli aika selvä juttu, että täytyi ottaa vastaan työ täysillä tunneilla, joka kestäisi koko lukuvuoden. Otin kuitenkin aikaa päiväksi pohtia vaihtoehtojani. Yksi mahdollisuus olisi ollut tehdä mahdollisesti sijaisuuksia useissa kouluissa, jolloin olisi mahdollista viettää enemmän vapaata ja tehdä töitä silloin kun niitä olisi tarjolla ja lisäksi tehdä iltapäiväkerhojen aktiviteetteja. Kuitenkin opettajan sijaisuuksia tehneenä tiedän, että ne ovat yleensä aika stressaavia kun menet tuntemattomiin paikkoihin kohtaamaan tuntemattomia lapsia ja tässä tapauksessa vielä erilaiseen koulukulttuuriin. Lähetin jo samana iltapäivänä viestin ensimmäiselle rehtorille, että en tulekaan heille töihin ja vastaanotin paikan.

Olen työpaikasta niin onnellinen ja kiitollinen. Ihana päästä vihdoin osaksi jotakin! Osaksi koulumaailmaa, työyhteisöä, osaksi jotakin. En todellakaan odottanut että saisin kokoaikaisia opettajan töitä vieraasta maasta, mutta nyt päästiin jo todella lähelle! Täyspäiväistä avustajan hommaa. Ihan mahtavaa! Tällä tavoin pääsen sisälle koulun toimintaan aivan eri tavalla kuin tekemällä hajanaisia sijaisuuksia eripuolella kaupunkia. Ja voin imeä uusia näkemyksiä ja ideioita omaan käyttööni ja osaksi omaa opettajuuttani. Täydellistä. Päiväkotihommatkin olisivat kelvanneet kokemuksesta, mutta en edes ehtinyt hakea niihin, vau.

Saman viikon perjantaina olisi vain hoidettava paperihommat kuntoon ja allekirjoitettava työsopimus. Minua pyydettiin takaisin koululle kymmeneksi mutta odottelin toimistossa useita tunteja kiireistä opettajaa, jonka piti tulla minun ja business managerin kanssa sosiaali- ja terveysvirastoihin täyttelemään papereita. Toimiston tädit varoittelivat minua, että virastoissa voisi mennä aikaa useita tunteja jonottamassa. Lopulta lähdettiin ilman häntä taksilla suht lähellä sijaitsevaan Sociálna poisťovňaan eli sosiaalivakuutuslaitokseen. Härregudendå miten tädit tiskeillä heiluttelivat leimasimiaan. Yhdellä tiskillä nainen latoi 5cm paksuisesta A4 pinosta papereita leimattavaksi. Slovakit _todella_ rakastavat leimasimiaan. Tästä ei päästä yli eikä ympäri. 

Pääsimme pienen odottelun jälkeen tiskille, jossa osoittautui, että koska minulla oli jo paikallinen henkkari ja sen myötä syntymänumero, voisimme täyttää hakemuksen netissä. Suhteellisen turha reissu siis monen tunnin odottelun jälkeen, mutta onneksi osoittauduin taas helpoksi asiakkaaksi ja koulu pääsee helpommalla kun heidän ei tarvitse raahata minua enää ulkomaanpoliisille jne. Ilmeisesti jenkkiläiset kollegani ovat aiheuttaneet huomattavasti enemmän päänvaivaa ja paperisotaa, jotta he saavat luvan työskennellä. Ainakin sain allekirjoitettua työsopimuksen. Maanantaina alkaisi hommat. Palasin vielä koululle tapaamaan luokan opettajaa ja vaihdettiin hieman tietoja itsestämme ja tulevasta luokasta. Enkkukoulun mukaisesti year 2:lla tulee olemaan oikeastaan 6-7-vuotiaita lapsia eli suomen ekaluokkaa vastaavasti. Ennen tänne tuloa ekaluokkaa opettaneena tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin.

Oli aika juhlistaa viimeistä viikonloppua vapaana lintuna. Täällä koulut alkaa aina syyskuun alusta. Tänä vuonna kansainvälisen vapaapäivän vuoksi vasta maanantaina 5. syyskuuta. Viikonloppuna ehdittiin käydä herkuttelemassa italailaisessa ravintolassa, kierrellä keskustassa käsityömarkkinoilla ja päiväskumpilla katsellen ohi kulkevia ihmisiä. Syyskuun alussa oli vielä hellettä. Ostettiin kaksi ihanaa puukippoa yhdestä kojusta. Kokattiin bataatista ja kurpitsasta salaattia ja katsottiin monta jaksoa Orange is the new black -sarjaa. Oli vaikea vielä uskoa, että arki tulisi muuttumaan aika lailla, joskin sitä jo kaipasi itselleen jotakin tarkoituksellista tekemistä.

Käsityömarkkinat.

Tyypillisiä slovakialaisia kankaita ja vaatteita.

Kippis!

Kuinka Slovakit rakastavat leimasimiaan - tarina pitkäaikaisen oleskelun rekisteröimisestä

Erilaisten rekisteröinti- ja lupa-asiakirjojen hakeminen on tuntunut pitkälti tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta. Vaikka olemme tulleet EU-kansalaisina toiseen EU-maahan, on asiat silti tehty paikalliseen tapaan suhteellisen hankaliksi. Ainakin näin alkuun suurta stressiä aiheutti pitkä-aikaisen oleskelun rekisteröinti foreign police officelle (tuttavallisemmin alien police). Tällaiset alienit kun tulee Suomesta niin tarvitaan ainakin paljon aikaa kärsivällisyyttä, aikaa jonottamiseen, miljoona pyöreää leimaa ja laillistettuja kopiota, hieman slovakin kielen taitoa hakemuksien täyttämiseen ja ainiin mainitsinko jo kärsivällisyyden?

Suomella ei ole enää omaa suurlähetystöä Slovakiassa elokuusta 2015 lähtien. Lähetystön palvelut löytyvät Wienistä tai Prahasta. Olimme yhteydessä Prahaan pitkäaikaisen oleskelun rekisteröintiin liittyvissä kysymyksissä ja heidän täytyi lähestyä henkilöä, joka aiemmin oli töissä Bratislavan lähetystössä. Ilmeisesti ei ole paljon lähetystön sulkemisen jälkeen poksahdellut suomalaisia Slovakiaan, joten hekin joutuivat uusien kysymysten äärelle. Saimme yhteystiedot aiemmin Bratislavan lähetystössä työskenneelle miehelle. Hän oli todella avulias ja mieheni kävi tapaamassa häntä kerran. Ďakujem veľmi pekne!

Lisäksi mieheni ainoa paikallinen kollega oli meille suureksi avuksi, koska hakemukset pitkäaikaiseen oleskeluun täytyi täyttää slovakiksi. Hieman pohdintaa aiheutti minun statukseni, koska täällä ei ilmeisesti tunnusteta avoliittoa ja firman englanninkielisissä papereissa olin spouse. Kääntäjän versiossa se oli vaimo. Noh, slaavivaimo mikä slaavivaimo. Perheenjäsenenä taisin kuitenkin rekisteröityä, sillä olen tällä hetkellä työtön enkä ole tullut opiskelemaankaan. Tästä ei onneksi muodostunut mitään ongelmaa, eikä tarvinnut järjestää pikahäitä, heh.

Hakemusten lisäksi tarvittiin passikuvia kaksi kappaletta, vuokrasopimus ja siitä lailliset kopiot. Mieheni joutui siis pyytämään vuokranantajamme edustajaa (nehovorí po anglitcky) tulemaan notarille allekirjoittamaan laillisia kopioita, joihin saatiin maan tapaan paljon pyöreitä leimoja ja kangasnauhasidonnat (ihan söpöt joo). Vuokrasopimusten lisäksi tarvitsimme paperin, joka todisti vuokranantajamme omistavan vuokraamamme asunnon. Tämä tuli hakea maksua vastaan jonkinlaisesta kiinteistörekisterikeskuksesta eli Katastrasta. Mieheni tarvitsi työsopimuksen tai työpaikan todistuksen siitä, että hän on tullut tänne työtarkoituksessa. Minä saman, jotta selviäisi, että olen tullut perheenjäsenenä mukaan. Seuraavaksi tämä paperi piti kääntää kääntäjällä slovakiksi. Taas pari söpöä sidottua paperia pinkkaan, jei. Voitte kuvitella kuinka hauskaa näiden asioiden hoitaminen on ilman kalliiden firmojen relocation service -palveluita ja paikallista kielitaitoa.

Vihdoin taisi olla kaikki leimat ja paperit kunnossa, joten päätimme kääntää vuokrapösön kohti Petržalkaa ja lähteä etsimään surullisen kuuluisaa foreign police officea. Tässä hyvä juttu ulkomaalaisten asioinnista kyseisessä laitoksessa. Se aukeaa 7.30 aamulla ja nopeimmat ovat jo kukonlaulun aikaan jonottamassa ulkopuolella, jotta saisivat vuoronumeron ensimmäisten joukossa. Juuri meidän valitsemana perjantaina ehdittiin paikalle lähemmäs varttia vaille 8 ja porukkaa oli odotusaulassa jo vähintäänkin reipas kymmenkunta. Noh, ei muuta kun vuoronumeroa tassuun ja persettä penkille. Sitten perse alkoi puutua. Kului tunti ja toinenkin. Välillä vuoronumerovalotaulu sammui, koska mitään ei tapahtunut puoleen tuntiin. Jossain vaiheessa mietittiin jo, että pitäisikö luovuttaa kokonaan ja lähteä menemään, varsinkin kun miehellä oli alkamassa joku puhelinpalaveri, eikä olisi ollut koko päivä aikaa viettää jonossa. Odottaminen alkoi olla tuskallista. Välillä iski myös paniikki siitä, että oliko meillä nyt kaikki laput ja liput mitä tarvittiin ja menisikö ne läpi. Lopulta noin kolmen ja puolen tunnin kohdalla valotauluun välähti meidän numero.

Tiskillä iloisena yllätyksenä meitä odotti poliisimies, joka osasi puhua englantia. Loput kaksi töissä olevaa virkailijaa taisivat haldata enemmänkin vain pari sanaa. Virkailija oli ihan hilpeällä tuulella, mutta meitä ei niinkään enää naurattanut monen tunnin jonotuksen jälkeen. Hän selasi paperit läpi, jonka jälkeen minun tuli näyttää eurooppalaista sairaanhoitokorttia, vakuutuskorttia ja uskokaa tai älkää, k ä t e i s t ä. (For real?!) Tämän jälkeen meidät ohjattiin vielä uudestaan istumaan ja odottelemaan kun poliisisetä leimasi viittä erilaista leimaa papereihin. Toimisto oli aivan täynnä arkistokaappeja, jonne meidänkin hakemukset kuvineen uppoavat. Kyllä ne naputeltiin koneellekin, mutta vielä täällä mennään aika vanhan liiton meiningillä. Kun hakemukset oli ok, otettiin meiltä vielä sormenjäljet ja kuvat. (Olisipa joku kertonut, että se on se otettu kuva eikä passikuva, joka päätyy paikalliseen ID-korttiin niin olisi voinut yrittää näyttää edes ihmiseltä, oh well.) Lähdettiin huojentuneina kotiin odottelemaan tekstaria paikallisten henkilökorttien valmistumisesta. Päästäisiin vielä takaisin hakemaan kortteja.

Foreign police office @Petržalka

Viikon päästä kilahti puhelimeen tekstari, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Google translatella ei mennyt yhtään paremmin. Lähdettiin hakemaan kortteja tällä kertaa iltapäivällä toivoen, että jonotustilanne ei olisi samanlainen kuin viimeksi. Sitä ennen piti vielä hakea toiselta puolelta rakennusta automaatista kummallekin 4,5 euron arvoiset stampsit. Ei mitään käryä, mitä ne oli ja minkä takia. Tällä kertaa vuoronumeron sai valita sentään kohdasta korttien nouto. Jonotettiin tunti ja vartti ja ajateltiin, että näytetään tekstari ja aikalailla kävellään samantien pois, mutta eihän se tietenkään riittänyt. Virkailija näpytteli jotakin aikansa koneelle. Sitten hän kaivoi jostain mustan ison kirjan, johon tuli nimet ja korttien numerot tms. ja se piti allekirjoittaa. Vielä allekirjoitettiin jotkut ehtopaperitkin. Sitten sai lähteä. Nämä ottaa kirjanpidon vissiin täällä ihan kirjaimellisesti. Astuttiin ulos siitä rötisköstä auringonpaisteeseen ja kyllä oli huojentunut fiilis kun asia oli vihdoin hoidettu! (Uudet tulijat huojentukaa, ne on muuttamassa uuteen pytinkiin pian.)

Onnelliset Slovakian asukkaat

Kaikki tämä vaati kyllä useita päänraaputuksia ja stressiä, mutta jälkeenpäin katsottuna pienellä paikallisavulla onnistuimme suoriutumaan prosessista itse ilman kalliita apupalveluita. Win win! Ei voinut lopulta kuin naurattaa näiden vanhan liiton byrokratia, jossa pompotellaan paikasta toiseen juoksemaan pyöreiden leimojen ja ties minkä virallisten kopioiden perässä. Suomessa olisi varmasti voinut varata ajan netistä, ilmestyä paikalle ja saanut asian hoidettua nopeammin. Ei se mitään, kortit on hallussa ja luulisi näiden kanssa monen muun asian hoitamisen helpottuvan.

Rakkain terveisin,