Ihastuttava Itä-Slovakia

Italian reissun jälkeen meille jäi vielä muutama päivä lomaa jäljelle elokuun lopussa. Haluttiin lomailla myös Slovakiassa. Ylä-Tatrat kiinnostivat suuresti. Samoin kuin Kosiče. Päätettiin heittää Pösöllä rinki molempien kautta. Olimme kuulleet paljon hyvää Kosičesta. Sanotaan, että siellä on ystävällisiä ihmisiä ja vähemmän kiireinen elämäntyyli kuin täällä pääkaupungissa. Kosiče on 240 000 asukkaalla Slovakian toiseksi suurin kaupunki. Se on nimetty 2013 Euroopan kulttuuripääkaupungiksi. Kaupungissa on hyvin historiallisessa asussa säilynyt vanha kaupunki, jossa on monia suojeltuja niin gootti-, renesanssi-, barokki- kuin art nouveautyylisiä rakennuksia. Kosičessa on Slovakian suurin kirkko: St. Elisabeth katedraali. Kirkossa pääsee myös kiipeämään torniin.

Tunnelmallinen  vanha kaupunki.

Peruslounas: valkosipulikeitto juustolla ja krutongeilla
sekä kananugetit ranskalaisilla ja tatarska -kastikkeella.

Kosičen kävelykatualue on aivan ihastuttavaa. Sieltä löytää paljon putiikkeja, ravintoloita ja kahviloita. Hinnat ovat alhaisemmat Bratislavaan verrattuna. Kävimme lounaalla, jonka jälkeen tsekkasimme itsemme sisään hotelliin. Vaikka sää oli hieman sateinen, nautimme suuresti vanhan kaupungin tunnelmasta sitä ympäri kävellen. Puistossa tanssivat vesipatsaat musiikin tahtiin ja ihmiset olivat paljon terasseilla nautiskelemassa lomasta. Käytiin katsastamassa paikallinen Aupark -ostoskeskus, jollainen meillä on myös Bratislavassa. Lisäksi käppäiltiin ihanassa Mestský park -puistossa.

Legio vlak -näyttely.

Illalliselle päätimme mennä ehdottomasti ainutlaatuiseen Slávia -ravintolaan. Ravintola on Art Nouveau tyylisessä rakennuksessa ja remontoitu tyylisuuntaa kunnioittaen myös sisältä upeasti. Ravintolan lisäksi täällä voi käydä myös kahvilla tai drinkillä tai vaikkapa järjestää omia tapahtumia. Ravintolapuolella tosin saimme heti uskomattoman hyvää palvelua englanniksi ja kaikki viimeisen päälle valkoisin hansikkain. Tällaiseen ei olla totuttu todellakaan Slovakiassa. Kolmen ruokalajin illallinen herkullisilla ruoilla ja juomaksi pullollinen hyvää slovakialaista roseeviiniä. Uskomattoman hyvää ruokaa upeasti laitettuna ja todella hyvä palvelu laittoivat tämän illalliskokemuksen aivan Slovakian kärkipäähän. Parasta oli tietenkin laskun aika. Veikkailtiin molemmat, että menee varmaan kahdeksankympin tai satasen pintaan tämä keissi, mutta laskussa komeili 54€. Siis mitä? 54€ kolmen ruokalajin huikeasta illallisesta juomineen, joka tarjoiltiin valkoisin hansikkain? Vaikka olemme jo tottuneet paikalliseen hintatasoon, tämä oli meille silti suuri yllätys. Pitäisikö muuttaa sittenkin Kosičeen?

Slávian upea rakennus.

Seuraavana päivänä matka jatkui pohjoisen suuntaan kohti Ylä-Tatraa. Saavuimme iltapäivästä Tatranska Lomnican vuoristokylään. Majoituimme vuorilla vanhassa perinteikkäässä Grand Hotel Prahassa. Hotelli on rakennettu 1905 myöskin Art Nouveau tyylillä. Kylällä kaikki reippailivat vaellusvarusteissa ympäriinsä ja nauttivat raikkaasta ulkoilmasta. Mekin kävimme lounaalla terassilla ihastellen samalla maisemia ja tähyillen jatkuvasti pilvien peittoon piiloutuvaa Lomnický štít -huippua. Hotelliltamme oli hienot näkymät yhteen matalampaan huippuun ja alas laaksoon. Hotellin kulmilta lähti myös vaellusreitti ylös vuorelle, jonne aioimme lähteä heti seuraavana aamuna.

Olimme jo jonkin aikaa haaveilleet Ylä-Tatroille pääsystä. Monissa matkaoppaissa ja kuvissa näkyy tällä huipulla oleva näköalatasanne, jossa pääsee 2 634 metrin korkeudessa ritiläsillan päälle ottamaan huikeita kuvia. Täällä pääsisi vielä himpun verran korkeammalle kuin Ala-Tatroilla, jossa olemme käyneet aiemmin laskettelemassa. Lomnický štít on yksi korkeimmista vuorenhuipuista Tatravuorilla ja myös maan eniten käydyin. Ensimmäisenä huippu on valloitettu jo vuonna 1793 ja vuodesta 1940 asti sinne on päässyt köysirataa pitkin kulkevalla gondolihissillä. Tämä sattuu olemaan yksi Euroopan jyrkimmistä köysiradoista, eikä asemien välillä ole ollenkaan tukipylväitä. Uujee, tänne olisi päästävä. Paitsi, että kaikki unemamme murtuivat about heti kättelyssä kun marssimme ensimmäisenä hotellin aulapalveluun ostamaan hissilippua.



Hissiliput gondooliin huipulle ovat loppuunmyytyjä useita päiviä etukäteen. Tieto tästä oli tietenkin löydettävissä vain hiihtokeskuksen slovakiankieliseltä sivustolta kun taas samalta englanninkieliseltä sivulta sama kohta puuttui kokonaan. Pettyneenä sitten laitettiin ensinnäkin palautetta informaation puutteesta ja jouduttiin miettiä pelisuunnitelmaa aivan uusiksi. Ei ollut kiva tulla tänne asti hotelliin saadakseen tietää, että ei ole mitään mahdollisuuksia päästä aivan huipulle asti. Olisimme hyvin voineet varata liput aiemmin kotoa käsin. Noh, ketutuksissa oli hyvä lähteä rauhoittumaan hotellin wellness -osastolle. Infinity pool kuohujuoman kanssa sai olon tuntumaan paremmalta. Suomalainen sauna oli tuttuun tapaan liian kuuma ja kosteus puuttui kokonaan, vaikka löylyä sai heittää onneksi itse. Tämä tosin saattaa johtua siitä, että se on päällä koko päivän ja kuivahtaa saunojien puuttuessa. Tiedä sitten. Herbal höyrysaunat nämä osaavat tehdä täällä. Näistä on tullut ehdottomasti suosikkini. Tällaisessa ei tarvitse istua kauaakaan kun hikoilee itsensä läpimäräksi.

Grand Hotel Prahan infinity pool.

Seuraavan päivän suunnitelmaksi muotoutui lopulta lähteä kävellen vaeltamaan 2 h 45 min. Skalnaté pleson (1751 m) ylä-asemalle, josta pääsisi vielä tuolihissillä mahdollisesti Lomnické sedloon (2190 m). Ihan hieno suunnitelma, mutta pikkasen jännitti kyllä lähteä tarpomaan kolmisen tuntia jyrkkää ylämäkeä koko kesän löysäilyjen jälkeen. Minulla meinasi usko loppua jo ala-aseman kohdalla, josta olisi tosiaan päässyt ylös gondolihissillä. Ei. Suomalaiset kävelevät. Vaikka sitten sisulla. Vaeltamaanhan tänne ollaan tultu. Ei kuin ylöspäin. Reppuun pakattiin vettä, kokista, suolatikkuja ja pari suklaapatukkaa. Ihan pro meiningillä siis.

Lähdössä ylöspäin.

Teemaan sopivat eväät?

Hobittipolkuja pitkin ylöspäin.

Ns. "himohiihtäjät" vain kiitivät ohi hurjaa vauhtia. Kun oltiin ohitettu viimeinenkin hissiasema ennen yläasemaa, ei voinut muuttaa enää mieltään. Mutta jos vaahtosammuttimen kokoisetkin skidit vetää tällaista settiä perheen mukana niin kyllä meidänkin pitäisi pystyä? Piti vain pysähdellä usein tasaamaan hengitystä ja juomaan vettä. Reitti oli todella kivinen ja yhdessä kohdassa hobittilandian näköinen pätkä puunjuurien valloittavan metsikön läpi. Sai olla tarkkana, ettei nyrjäytä nilkkaansa. Eikä me tietenkään omisteta mitään vaelluskenkiä tai -sauvoja. Niken lenkkareilla oli pärjättävä. Täytyy myöntää, että matkalla koeteltiin fyysisen puolen lisäksi myös suomalaista sisua. Sisua nimittäin tarvittiin, että jaksettiin puskea ylös asti. Lopussa jokaisella askeleella ja kavutulla metrillä tuli mahtavampi fiilis ja maisema vain parani paranemistaan.

Vihdoinkin ylhäällä!

Skalnaté pleso.

Pääsimme voittajina ylös asti kahdessa ja puolessa tunnissa. Skalnaté pleson uskomattoman kirkas järvi kimmelsi upeasti auringossa ja ihmiset nautiskelivat juomista ja ruoasta ravintolassa. Ihasteltiin hetki ympärillemme ja lähdimme sitten vielä ylöspäin tuolihissillä Lomnické sedloon. Sielläkin sai edetä varovasti kivikkoja pitkin, mutta se oli kaiken tasapainoilun arvoista! Tällaiset maisemat vain yksinkertaisesti tiputtavat lättänämaasta kotoisin olevien suomalaisten leuat polviin asti. UPEAA! Ylhäällä tuntee itsensä myös hyvin pieneksi ja voi yrittää tihrustaa alas laaksoon, että tuolta jostain pikkupläntiltä näyttävältä hotelliltako muka lähdettiin tänään liikenteeseen? Lomnické štítin huippu katosi ajoittain pilviin ja komeili auringossa. Näiltäkin korkeuksilta saatiin tunne, että oltiin valloitettu tämä vuori, eikä enää haitannut, ettemme päässeet aivan huipulle asti.

Lomnické štít -huippu.

Lomnické sedlo.

Söimme lounasta ylhäällä, jonka jälkeen lähdimme hissillä alaspäin. Oikeastaan vaellusreitti olisi ollut todella rankka alaspäin mentäessä, joten olimme tyytyväisiä, että vaelsimme ylös ja tulimme hissillä alas. Oli aika pakata kimpsut ja kampsut sekä suunnata Pösö Bratislavaa kohti. Paluumatkalla teimme vielä lyhyen pysähdyksen Štrbské Plesossa, joka on yksi suosituista matkailukohteista Ylä-Tatroilla. Štrbské Plesosta löytää sen ikonisen järven, jonka rannalla on puinen hotelli ja taustalla komeilevat useat vuorenhuiput. Todella kaunis maisema. Harmi, ettei ollut aikaa jäädä soutelemaan järvelle. Ensi kerralla sitten. Oli aika palata kaupunkiin ja normaaliin arkeen takaisin töiden pariin. Jos ikinä haluatte matkustaa Slovakiassa, kannustan ehdottomasti käymään muuallakin kuin pääkaupungissa. Vaeltaminen vuorilla, ihanat pienet kylät tai vaikkapa Kosičen historiallinen kaupunki tutustuttavat aitoon Slovakialaiseen kulttuuriin ja sielunmaisemaan.

Štrbské Pleso ja takana kohoavat Ylä-Tatran huiput.

Nää on niit päivii millon ei tarvii toppatakkii

Lomalla part 4

Slovenian rannikko

Kuten edellisessä lomapostauksessani kerroin, meillä oli vielä haaveena loman aikana lähteä jonnekin meren äärelle. Euroopassa kaikki kun on suhteellisen lähellä ja meillä kun olisi tuo Pösökin käytettävissä, joten sen kun hurauttaisi muutaman tunnin niin olisi jo merellä. Lähin kohde merelle taitaa olla Slovenia, joka on muutenkin houkutellut käymään jo jonkin aikaa. Ystäväni kehuivat Ljubljanaa aivan ihanaksi paikaksi, joten siellä olen myös halunnut aina päästä käymään. Valittiin siis kohteeksi "Slovenian riviera" ja hylättiin tällä kertaa Kroatian pohjoiset rantakohteet kun kaikkialle ei valitettavasti ole aikaa ja varallisuutta lähteä samalla kertaa käymään. Toki täältä olisi mahdollisuus piipahtaa nopeasti ehkä Italian Triesteenkin. Varattiin hotelli yhdeksi yöksi myös Ljubljanasta, jolloin ajomatkasta ei tulisi niin pitkä yhteen putkeen ainakaan menosuuntaan. Jee!

Ajettiin Itävallan rajalle, ostettiin vinjetti (eli moottoritiemaksu), joka maksoi 10 päivältä 8,80€. Itävallan puolella suunattiin kohti Grazia, jonka jälkeen ylittäisimme Slovenian rajan kohti Mariboria ja sieltä kohti Ljubljanaa. Slovenian rajalla piti taas pysähtyä ostamaan uusi vinjetti, täällä 7 päivää kustansi 15€ eli aika paljon enemmän kuin Itävallan puolella. Pääteltiin kyllä, että maasto voi olla vaativaa tunneleineen ja siltoineen sekä ehkä pienessä maassa sitten liikkujia on vähemmän?  Lähdettiin joskus aamulla puol ysin maissa liikenteeseen ja yhden jälkeen oltiin perillä Ljubljanan keskustassa. Matkalla kohosi aika uskomattomia vuoria ja mentiin usein niitä kiertäen tai tunneleita pitkin läpi. Korvat lukossa kurvailtiin aikamoisia mutkia pitkin rekkojen seassa 130 km/h, onneksi mies oli ratissa, en tiedä olisiko minusta ollut näille teille (muuta kuin pelokkaaksi) kuskiksi.

Vinjetin ostamisen lisäksi matkalla tuli kaikkea ihmeellistä vastaan.

Matkalla sattui vielä yhtäkkisiä rankkasadekuuroja vuorten välissä, jolloin oli pakko pudottaa nopeutta runsaasti. Ei mikään ihanne lomasää ja valitettavasti sade seurasi Ljubljanaan, joskin onneksi ei niin runsaana kuin matkalla. Ljubljana osoittautui pienen kävely- ja ihmettelykierroksen jälkeen aivan ihanaksi ja idylliseksi kaupungiksi. Ihan ensimmäisenä piti lähteä etsimään jotain syötävää ja läheltä hotellia löytyi kivan tunnelmallisen näköinen Pop's Place burger paikka. Sinne siis. Tarjolla oli aivan todella maukkaita freshejä burgereita ja muutamia lisukkeita. Olutvalikoima oli ainakin kattava listan mukaan. Minä päätin maistaa vegeversiota ja se oli ainakin ihan huippu. Mehevä pihvi oli tehty quinoasta ja sienistä. Parmesan- ja yrttiranskalaiset kruunasivat aterian.

Hyvällä huumorilla keskellä katua satoi vettä "tyypillinen Ljubljanalainen sää" -kylttien kera.

Ihanan kaupunkikuvan lisäksi huomattiin aika nopeasti, että kaikki Sloveniassa, myös vanhemmat ihmiset, puhuvat hyvin englantia. Ihana helpotus turistina liikkumiseen. Ei vain voi oikein ymmärtää, miten tämä ei täällä meilläkin ole itsestäänselvyys. (Tässä kohtaa muutosta odottelemmekin sitten pidempään kuin vain pari vuotta.) Burgereiden jälkeen päätettiin ystävien kehotuksesta etsiä kattoterassi, josta avautui hienot näkymät kaupungin ylle. Nebotičnik -rakennus on yksi kaupungin maamerkeistä ja sen 12. kerroksesta löytyy kattoterassi. Maisteltiin paikalliset viinit ja ihailtiin pienestä tihkusateesta huolimatta maisemista terassia kierrellen. Upeat vuoret taustalla ovat kyllä kieltämättä vaikuttavia. Osaa huipuista ei edes erottanut pilvipeitteestä. Ljubljana on muuten äänestetty vuoden 2016 Euroopan vihreämmäksi pääkaupungiksi. Super!

Ljubljanassa oli ihania pieniä putiikkeja ja designliikkeitä. Jopa tosi kivoja turistikauppojakin. Olen ihan kateellinen, sillä meillä ei täällä sellaisia ole! Olisikohan tässä taas bisnesmahdollisuuksia jos tekisi ihania (ja moderneja) slovakkikuoseja ja niistä kaikkia kivoja juttuja? Tulisitteko ostamaan? Hirmuisesti olisi tehnyt mieli hypistellä enemmänkin kaikkea, mutta aika oli rajallinen. Ihana löytö oli uusi vaaleansininen englanninkielinen kalenteri (don't get mad if I miss your namedays guys). Löysin myös niin ihanilla kuoseilla valmistettuja kasseja, kortteja ja magneetteja myyvän liikkeen, jonka olisi voinut ostaa tyhjäksi. Sieltä mukaan tarttui vain täydellinen lahja kaverille. Ehkä täytyy järjestää shoppailumatka jouluiseen Ljubljanaan. Haluaisin nähdä saman kaupungin tunnelman myös jouluna joulumarkkinoineen. Kuka tulee mukaan?

Ljubljana illalla.

Hyvää jätskiä!

Illalla nautittiin paikallisella twistillä suunnitellut tapakset TaBarissa. Oikein hyvät pienemmät iltapalat sopivat suunnitelmaan. Tosin pitihän se ähky mennä vielä vetämään kun Vigo jäätelöpuoti sattui matkalle. Täältä sai suklaalähteestä päällysteet ja valittavat maut olivat mielenkiintoisia ja monipuolisia. Ljubljanassa hintataso oli meidän mielestä selkeästi korkeampi kuin Bratislavassa, ei silti mikään sikakallis. Seuraavana päivänä oli vielä aikaa metsästää kaupungin symboleita eli lohikäärmeitä, kierrellä kaupunkia ja nautiskella limpparia joen varrella. Iltapäivällä startattiin auto kohti Koperia, jonne olimme sopineet saapuvamme kahden maissa. Soittelimme Apartments Medvedin Barbaralle, joka lähti meitä asunnolle vastaan toisesta paikasta skootterilla.

Krääk!

Barbara osoittautui erittäin mukavaksi ja avuliaaksi naiseksi, jolta saimme kaikki hyvät vinkit lähialueisiin tutustumiseen. Saimme jopa suomenkielisen kartan (woot) Koperista ja pyöräreittikartan, joka kattoi koko Koper, Izola, Strunjan, Portorož, Piran -alueen. Saimme ohjeet myös bussiyhteyksistä samaisiin paikkoihin. Oltiin erittäin tyytyväisiä saamaamme palveluun ja siistiin huoneistoon. Lähdettiin käppäilemään ja etsimään lounaspaikkaa. Meren rannalla oli pakko päästä syömään mereneläviä ja ehdottomia lemppareitani mustekalanrenkaita. Calamaresit löytyivät matkustussataman vieressä sijaitsevasta kalaravintolasta ja uskaltaisin sanoa, että ne olivat elämäni parhaat. (Vaikea tosin verrata lapsuusmuistoihin Espanjasta.)

Ruokailun jälkeen mentiin loikoilemaan ravintolan vieressä sijaitsevalle kaupunkibiitsille, joka tosiaan enemmänkin muistutti pientä aidattua puistoa, jossa oli betonikaistale ennen kivistä rantaa ja laituri portaineen. Ilman uimakenkiä oli aika hankala päästä uimaan kivillä kävellen. Meri oli aivan ihanan värinen ja vesi todella kirkasta. Itse täpötäysi "biitsi" ei meitä niin vakuuttanut, mutta auringonotto kelpaa kuitenkin aina ympäristöstä huolimatta. Päätettiin lähteä seuraavana päivänä Portorožiin, jossa pitäisi olla hiekkaranta.

Koper ja ihanat auringonlaskut.

Otettiin Portorožiin bussi ja ihasteltiin huikeita maisemia matkalla. Ostettiin rannalta aurinkotuolit ja varjo (17€/päivä). Vietettiin rannalla koko päivä ja vasta auringon laskiessa lähdettiin takaisin Koperiin. Ranta oli mielestämme mukava ja moniin muihin turistikohteisiin verrattuna aika rauhallinen. Vaikka porukkaa olikin paikalla aika lailla, ei kuitenkaan ollut älytöntä tungosta. Sydämeni suli kun viereemme tuli perhe, jolla oli mukanaan ranskanbulldoggi. IIH. Koira otettiin mukaan 30 asteen helteessä biitsille, mitä piti kyllä alkuunsa ihmetellä ja huolestuakin, mutta aurinkotuolin alla varjossa hän viihtyi pitkälti koko päivän perheen tosin välillä käydessä koiran kanssa jossakin. Perheenäiti jopa piti koiraa sylissä kahlaten vedessä ja vahtien samalla tyttärensä vesileikkejä. Aww. Myös rantabaarista bongasimme toisen ranskiksen hengailemasta omistajien kanssa. Suomessahan tämä olisi ollut täysi mahdottomuus, että koira ylipäätään oli ollut rannalla. Täällä tämä ei häirinnyt yhtään ketään ja hyvä niin. (Ää, tahtoo oman lepakkopossun!)

Portorožin lisäksi halusimme ehdottomasti käydä myös Piranissa. Koska Piraniin olisi kulkenut täsmälleen sama bussi, jolla menimme Portorožiin, päätimme lopulta vuokrata pyörät ja lähteä tutkimaan koko rannikkoa pyörien selästä Barbaran neuvojen (paitsi ei aivan) mukaisesti. Siispä aamupalaksi pyöräilyrahkaa ja sitten menoksi. Alkuun pääsi tasaista pyörätietä aivan meren rantaa pitkin, kunnes alkoi nousu Izolan yläpuolelle ja sieltä tunnelin kautta kohti seuraavaa mäkeä. Portorožin kautta olisi ilmeisesti päässyt helpommin vielä toisen tunnelin kautta, mutta päätettiin lähteä harcorereittiä rannan puolelta. Se osoittautuikin sitten erittäin jyrkäksi autotieksi. Eihän siinä. Jossain kohtaa täytyi kyllä taipua taluttamaan pyörää kun reidet alkoivat huutaa hoosiannaa. Ylhäällä näköalatasanteilta oli uskomattomat maisemat merelle eli kyllä kannatti kavuta ylös asti. Onneksi autoilijat olivat selkeästi tottuneet ajamaan mutkaisia vuoristoteitä ja ottivat myös pyöräilijät hyvin huomioon.

Alaspäin laskettiin sitten jo kohti Pirania ja sen kaupungin muureja. Itse muureilla emme käyneet, mutta pysähdyimme tässä kohtaa ihastelemaan maisemaa kaupungin yli. Piranin vanhakaupunki pakkautuu tiiviisti niemen kärkeen. Varsinaista rantaa ei Piranissa ole, mutta sitä useampia paikkoja pulahtaa mereen isommilta kiviltä tai kiviseltä rannalta. Kaupungin "ranta" oli siis pieni betonialue, jossa oli suihku ja portaat mereen. Täällä ihmiset ovat kyllä luovia tuon auringonoton kanssa. Ihmisiä näkyi pyöräreissun aikana mitä ihmeellisimmistä paikoista rantakivikoista nauttimasta auringosta ja merestä. Rantabulevardin molemmilla puolilla makoili ihmisiä asfaltilla pyyhkeineen tai tuoleineen. Nice.

Upea Piran.

Piranissa nautittiin lounas, jonka jälkeen jatkettiin matkaa takaisinpäin eri reittiä. Halusimme nähdä Strunjanin luonnonpuistoaluetta ja sitä kohti lähdimme Fiesan suuntaan kulkevaa rantatietä pitkin. Fiesassa on pieni lahti, jossa on muutama hotelli ja uimaranta. Ainiin ja pienenpieni järvi, missä ei ollut kyllä mitään nähtävää. Fiesan lahtea ympäröi aikamoiset jyrkänteet, joten tajusimme äkkiä, että emme voisi pyörillä jatkaa rantaa pitkin vaan oli kavuttava takaisin ylös sille kiemuraiselle tielle, jota pitkin olimme Piraniin tulleetkin. Damn, oli muuten aika TODELLA jyrkkä ja älyttömän kapea tie. Ihan ei edes ymmärretty miten ihmiset pääsee autoilla sinne alas hotellille. Matkalla oli parkissa autoja, joiden renkaiden eteen oli laitettu kivenmurikat tai tiilet. Päästiin ylös ja sieltä laskettelemaan alas Strunjania kohti. Oikaistiin siltoja pitkin suola-altaiden läpi rannalle, sillä oli aika vihdoin päästä pulahtamaan mereen kaiken hikoilun jälkeen.

Piranin antimet oli hyvät.

Strunjan beachiltä oli aika kivuta jälleen ylämäkeä (siis huhhuh näitä nousuja) näköalatasanteelle, josta pääsi kurkistamaan luonnonpuiston upeaan puolikuun muotoiseen lahdenpoukamaan, jota kutsutaankin moon bayksi. Tuonne jos olisi vain jaksanut etsiä reitin alas. Olisi ollut aika unelma pakopaikka rannalla. Paljon tuli vastaan porukkaa uimakamojen kanssa, joten alas kyllä pääsee jotakin polkua pitkin. Tästä jatkettiin Stunjanin näköalapuiston reittiä pitkin kohti Izolaa, jossa pidettiin taas tauko satamassa ja ostettiin drinkit rannalta. Izolasta oli takaisin Koperiin enää lyhyt tasainen pyrähdys, joka kaikkien mäkien jälkeen tuntui aika ihanalta pyöräillä. Päivä oli pitkä, mutta ehdittiin tosiaan nähdä todella paljon erilaisia paikkoja ja maastoa. Voimme siis suositella pyörän vuokraamista, näköalat ovat kaiken sen kipuamisen arvoisia!

Alueella tuotetaan paljon suolaa ja kasvatetaan mm. kaloja ja simpukoita.

Ylipäätään "Slovenian riviera" tai Slovenian Istria yllätti meidät suuresti italialaisuudellaan. Alue on ollut 1200-1700 -luvuilla Venetsian hallinnon alla. Alueelta löytyy siis hyvin vanhaa kulttuuriperintöä. Esimerkiksi Piranista on kotoisin säveltäjä ja viulisti Giuseppe Tartini ja Koperin katedraalista löytyy Slovenian hienoin venetsialaisen Vittore Carpaccion renesanssimaalaus. Carpaccion mukaan on Koperissa nimetty myös aukio ja talo, jossa maalari on ilmeisesti asunut. Nykypäivänä italialaisuus näkyy näissä kunnissa ainakin kaksikielisyytenä ja varmasti myös ruokalistoilla. Ilman sen suurempia tiedonetsintöjä Slovenian rannalle lähteneet suomislovakkituristit pääsivät siis mutustelemaan myöskin perin italialaista tunnelmaa. Ainakin pizza oli hyvää. Ja merenelävät. Eikä oikeastaan harmittanut niin paljoa enää, ettei ehdittykään oikean Italian puolelle Triesteen käymään.

Ihan huippu reissu takana ja paljon uutta ja ihmeellistä koettu ja nähty jälleen. Palattiin erittäin onnellisina kotiin. Maan slogan "I feel Slovenia" on mahtava, we definitely felt Slovenia! Kroatian ihanat rannat jäävät vielä seuraavaan reissuun odottelemaan. Samoin kuin Italian rannikko. Vielä loman jatkeena vietellään vapaapäiviä kotosalla katsoen Olympialaisia. Saadaan kahtena peräkkäisenä viikonloppuna vielä vieraita, joten puuhaa riittänee.

Ensimmäiset viikot

Ensimmäiset viikot Bratislavassa kuluivat aika hölmistyneissä tunnelmissa. Täällä sitä nyt oltiin. Alkuun prioriteettina oli oman asunnon löytäminen ja sitä kautta kotiutuminen uuteen kaupunkiin. Majoituimme ensialkuun Bratislava City Apartmentsin pienenpienessä huoneessa viiden matkalaukun kanssa. Tilaa ei tosiaan ollut liiemmin. Ei silti haluttu hotelliin, sillä aamupala ja jatkuva ulkona syöminen olisi alkanut kyllästyttää, varsinkin kun ei ollut aavistustakaan kauanko jouduttaisiin tilapäismajoituksessa asumaan. Kun saavuimme kämpille ensimmäisenä päivänä meitä vastassa oli todella pahasti tupakalle haiseva vanhempi herrasmies, joka johdatti meidät sisäpihan läpi ovesta sisään ja portaisiin. Sisäpihan toisella puolella oli autio kaatumaisillaan oleva rötiskö, joten ajattelin mielessäni, että mihin kauhuelokuvaan olemme oikein joutuneet. Huone itsessään oli ihan siedettävä ja papparainenkin osoittautui ihan mukavaksi, kun myöhemmin tarvittiin fiksiä kaukosäätimeen ja wifiin.

Mieheni aloitti työt heti seuraavana päivänä saapumisestamme ja minä pyörin kaupungilla jalkani kipeäksi. Mies tuli komeasti ensimmäisen työpäivän jälkeen kotiin kädessään julkisen liikenteen sakot. (Aplodini.) Täällä ei ihan joka syrjäisemmällä pysäkillä olekaan niitä lippuautomaatteja, joten hän oli ollut liian laiska ensimmäisen päivän päätteeksi kävelemään vilakassa säässä kauas ostamaan lippua ja boom oli niinkin hyvä tuuri, että tarkastajat sattuivat kohdalle. (Sittemmin olemme joutuneet lipuntarkistukseen ehkä kolmisen kertaa ihan maksimissaan.) Tuli siis asiaksi hankkia julkisen liikenteen matkakortit, jotta sama ei enää toistuisi. Eikä tarvitsisi joka kerta ostaa kertalippua. Tämä vain vaati sönköttämisen lippuluukulla slovakkitädeille, jotka eivät todella puhu englantia. Saatiin käteen slovakinkieliset hakemukset. Onneksi miehen paikalliskollega auttoi meitä täyttämään ne slovakiksi, käytiin hakemassa passikuvat ja mentiin takaisin sönköttämään, että nyt tarttis saada nää kortit. Ulos asematunnelin lipunmyynnistä asteli kaksi aika onnellista matkakortin haltijaa. Huh, yksi asia oli hoidettu.

Pari päivää vietettiin loskakeleissä. Nää tunkee suolaa joka puolelle, joka tekee

teistä lähinnä kuolemanliukkaat loskaluisteluradat. Suomalaisarvosana: 1/5.

Yhtenä ensimmäisinä päivinä yritin mennä takaisin kämpille, mutta en yksinkertaisesti osannut avata ulkoportin ovea avaimella. Mitä ihmettä? Kääntelin joka suuntaan, mutta ovi ei auennut. Täytyi sitten soittaa apartmentsin ulkopuolella olevan esitteen numeroon ja selittää tilanne. Nainen puhelimesta laittoi jonkun poitsukan asialle ja hän tuli avaamaan minulle oven. (Vähäx noloo.) Suomalaisena on tottunut meille itsestäänselvään logiikkaan esimerkiksi ovien avaamisessa. Täällä se ei olekaan niin yksinkertaista. Kämpille oli yhteensä 4 avainta, jotka oli värikoodattu ulkoporttiin, ulko-oveen, käytävän oveen ja asunnon oveen. Ja kaikki kääntyivät vähän eri suuntiin. Simppeliä, eikö? Apartmentissa riippuen sähkökatkaisijasta, valot sai päälle yleensä painamalla katkaisinta alaspäin, mutta vierekkäiset saattoivat toimia mihin suuntaan vain. Siinä oli sitten opettelemista. Muutenkin esimerkiksi rullaportaat samassa asematunnelissa menevät oikealta ylös ja vasemmalta alas ja 50 metrin päässä toisinpäin. Mikäs siinä. Tähän on vissiin totuttava.

Saimme firman puolesta yhdeltä paikalliselta yritykseltä house hunting -palvelut. He etsivät meille toiveitamme vastaavia asuntoehdokkaita ja saimme joulun alla jo Suomeen kuvauksen kuudesta asunnosta. Päätettiin mennä katsomaan niistä kolmea. Loput taisi olla ihan kaameeta mummola/slaavityyliä. Ensimmäisen viikon lopulla päästiin vihdoin katsomaan asuntoja. Ensimmäinen asunto oli kuvien perusteella aika hylkäämispuolella, mutta paikan päällä yllätti valoisuudellaan ja hyvällä sijainnilla. Toinen asunto oli alunperin suosikkimme, mutta "tipula" nimen saanut täysin keltaisella maalattu asunto oli paikan päällä liian keltainen. Ehkä niin keltainen, ettei suomalainen silmä voisi siihen tottua. Kolmannessa asunnossa oli hieno näköala vuorille, mutta sijainti oli ison tien varressa kaukana kaikesta. En halunnut slaavivaimona jäädä loukkuun jonnekin syrjään.

Näkymä tulevan kämpän takapihahoodeilta.

Onneksi ehdimme napata ensimmäisen asunnon linnan liepeiltä ja olemme olleet siihen erittäin tyytyväisiä. Kyseinen firma hoiti puolestamme asunnon kunnon tarkistuksen ja kaikki kirjattiin vastaisuuden varalle ylös tai otettiin kuvia joistakin kohteista. He tekivät meille myös laajan vuokrasopimuksen slovakiksi ja englanniksi ja selittivät kaiken tarpeellisen asuntoon liittyen. Uskoisin, että tässäkin asiassa oltaisiin oltu aikalailla vaikeuksissa jos oltaisiin yritetty ilman slovakin kielen taitoa hoitaa itsellemme asuntoa. Enää meidän tuli siivota uusi asunto ja sitten rullata kaikki matkalaukut kämpille. Onneksi ratikalla pystyi muuttamaan yhden pysäkin välin. Tuli sekin muuttoväline sitten testattua.

Avaimet (ranskishullun naisen tyyliin) omaan kotiin!

Oman asunnon saaminen vei suuren stressipallon pois hartioilta. Vaikka asunnon etsintä hoitui ulkoistettuna helposti, törmäsimme kuitenkin ongelmiin mieheni firman kanssa. Kukaan ei näyttänyt tietävän miten asunto maksetaan tai miten vuokrasopimus kirjoitetaan kun kyseessä on komennussopimukseen liittyvä asuntoetu. Mieheni on ensimmäinen ulkomaille lähetetty henkilö, joten hänen firmansakin on joutunut uusien asioiden äärelle. Tosin tietyt asiat ovat olleet hoidettavina jo kauan ennen lähtöämme, joten meille oli aika uskomatonta törmätä siihen, että kun asiat alkoivat rullata nopeasti täällä päässä, emme saaneetkaan mitään vastauksia Suomesta. Tuskin kukaan jaksaisi tilapäismajoitusta matkalaukkujen kanssa paria viikkoa pidempään, joten meidän oli pakko ottaa asunto omiin nimiin ja pulittaa omasta pussista takuuvuokrat ja muut, jotta saisimme haluamamme asunnon (!#&*§!#*?!). Myöhemmin saimme sovittua maksuasiat kuntoon, mutta voin rehellisesti kertoa, että silloin ketutti suuresti. Uuteen kaupunkiin kotiutumisen kannalta oma kämppä on erittäin tärkeä. Voi hengähtää ja alkaa rauhassa asettua aloilleen ja alkaa tutkia lähiympäristöä.

Kun saatiin kämppä, saatiin myös autotallipaikka ja voitiin vihdoin hakea auto vuokraamosta. Saatiin Pösö. Suht pienenä autona se mahtuu todella lähelle seinää peruutettuna autotalliin. Slaavivaimo ei ole vielä toistaiseksi kokeillut autolla ajamista täällä saati autotalliin mahduttamista. Täytyy joku päivä rohkaistua. Käytiin kaupassa täydentämässä tyhjänä ammottavia kaappeja ja ostettiin meidän mielestä paljon tavaraa. Vedenkeitin, pesuaineita, shampoota, eväsrasioita, kilo jauhelihaa ym. ym. Täysi ostoskärryllinen ja selvittiin muistaakseni n. 80 eurolla. What? Ensimmäisiä kertoja ostosten teko kyllä melkein nauratti Suomen hintoihin verrattuna. Mutta on täällä sitten sellaisia tuotteita, mitkä maksavat enemmän. Esimerkiksi merkkikosmetiikka on Suomen hinnoissa ja Lorealin ym. shampoot ja hoitoaineet peräti kalliimpia. Golgaten hammasharjatkin olivat aika hinnoissaan. Ja sitten on tietysti näitä tuotteita, millä ei täällä ole niin kovaa menekkiä tai niille on vastaava paikallistuote. Esimerkiksi feta tai kaikki texmex kamat ovat kalliita. Kuudesta tortillalätystä saa pulittaa kolmisen euroa ja Santa Marian salsasta nelisen euroa. Löydettiin kaupasta ekoilla viikoilla myös maitorahkaa. (Woop woop!) Kermat, ruokakermat ja kermaviilit olivatkin sitten vaikeampi juttu hahmottaa alkuunsa. Kaikissa purkeissa lukee smotana. Siitä sitten päättelemään prosenteista ja kuvista ja purkkeja heiluttelemalla koostumusta. Maistamalla sitä selviää myös.

Perheostokset.

Ne kaikki smotanat..

Lennettiin Bratislavaan sunnuntaina 3.1. Huomattiin, että Jokerit oli tulossa pelaamaan KHL matsia ekalla viikolla Bratislavaan, mutta liput oli valitettavasti jo loppuunmyyty. Toisekseen nuorten U20 mm finaalipeli osui tiistaille ja tottakai oli löydettävä jokin baari, missä voitaisiin katsoa Suomen peliä. Jotenkin eksyttiin Jokereiden sivulta vielä kyselemään mahdollisia lippuja ja bongasin jostain sivulta yhdestä kommentista, että jokerifanien katsomo tulisi olemaan the Dubliner -baarissa. Sinne siis. Onnistuttiin siis aikamoisella sattumalla löytämään baarin, joka tuli illan aikana täyteen Jokereiden pelejä lähimaissa kiertäneitä suomalaisia faneja ja oli aika coolia kun muun muassa Jari Kurri asteli ovesta sisään. KHL -peliin ei päästy, mutta ei paljon haitannut sillä päästiin todistamaan baarillista jääkiekkofaneja laulamassa Maamme -laulua täysin rinnoin Suomen voittaessa maailmanmestaruuden. Oltiin tultu hölmistyneinä uuteen maahan, mutta nyt saatiin yhdeksi illaksi tulla suomalaiseen kaljanhuuruiseen, urheiluhulluun illanviettoon ja mitalijuhliin. Boy, it felt like home.

Minä, me, Jokerit!

Laskettelulomailua keväthangilla

Jo Suomessa oli selvää, että laskettelemaan oli päästävä kun kerran olimme muuttamassa maahan, jossa kohoavat Karpaatit. Slovakiassa on 125 laskettelukeskusta (tämän listauksen mukaan myös edellisen postauksen mukainen metsäpuiston 0,2 km mäki on laskettuna). Rinteitä Slovakia tarjoaa yhteensä n. 500 km verran. Tämähän kelpaa laskettelusta kiinnostuneille paremmin kuin mainiosti. Talviloman ajankohta jäi pääsiäisen jälkeen, joten laskukohteeksi valikoitui Jasná Nízke Tatry eli Jasná Tatra -vuorilta. Jasná on meiltä Bratista noin 3h 20 min pituisen ajomatkan päässä. Korkein huippu Chopok kohoaa 2 024 metriin. Ajattelimme, että tämä korkeus toivottavasti riittää vielä kevätkauden hangille. Hisseillä (26 kpl) pääsee 943 metristä 2004 metriin ja rinteitä 44 km verran. Virallisten rinteiden vierestä laskettavaa on vielä älyttömästi lisää.

Varasimme loman helppoudeksi rinteiden vierestä kilometrin korkeudesta wellness hotellin, johon kuului aamupala, illallinen ja 3 päivän laskettelulippu. Ei tarvitsisi odotella skibussia laaksossa tai miettiä iltaohjelmaa sen enempää. Hotelli sijaitsi aivan rinteiden vieressä ja sillä oli alakerrassa oma suksivuokraamo (joka kylläkin sulkeutui sunnuntaina kevätkaudeksi). Tripadvisorista lueskelin sen verran, että Hotel Grand**** oli uudistanut vain osan huoneistaan ja perushuoneet (joista oli mahdotonta löytää tarkempia kuvia) eivät vastanneet hotellin 4 tähden luokitusta. Taisi sattua niin, että lomamme ajankohtana vapaana olikin vain remontoituja premium huoneita, joten sellainen sitten kiitos. Parasta hotellissa oli sen Wellness Centrum, jossa pääsi laskun jälkeen hemmottelemaan itseään ulkoporealtaaseen, saunoihin, uima-altaaseen tai rentouttaviin hierontahoitoihin. Ahh.

Sunnuntaina starttasimme auton aikaisin aamulla tavoitteena ehtiä vielä samana päivänä rinteeseen. Matkanteko osoittautui jännittäväksi. Itäänpäin mentäessä vuoret alkoivat kohota yhä korkeammiksi ja ylitimme mitä jännempiä siltavirityksiä kaupunkien yli. Slovakia on tuhansien linnojen maa ja kukkuloiden päällä pönöttäviä hienoja raunioita tuli myös vastaan usempia. Žilinan kohdalla näkyi ensimmäiset lumihuiput. Ei voinut lättänästä Suomesta tulevana muuta kuin suu auki ihastella upeita maisemia. Yksi vaikuttava näky oli aivan moottoritien vieressä sijaitseva Liptovská Mara -järvi, joka peilasi upeasti taustalla näkyvät vuorenhuiput. Sama kirkkaansininen järvi näkyi myös 2 km korkeudesta huipultakin. 

Liptovská Mara -järvi

Perille päästyä haettiin GoPassit (hissiliput ja pointsien keruujärjestelmä) kouraan, vaihdettiin vaatteet ja kiidettiin vuokraamoon. Taidettiin saada kevätalea, sillä kolmen päivän vuokrakamat maksoivat 85e per naama. Paljon vähemmän kuin mitä etukäteen tutkittiin hintoja. Super! Kevätaurinko ja lämpimät kelit olivat sulattaneet jo isoa osaa rinteistä, joten hissejä oli auki kymmenestä seitsemään. Sunnuntaina oli vielä viimeinen mahdollisuus päästä muutamaan rinteeseen, joten lähdettiin etsimään tällaisia laskureittejä. Ensin vain piti hilata itsensä ylös rinteeseen, todella ylös. Apua.

Alhaalla rinteet oli jo paikoitellen loskaa ja lammikkoa kun saavuttiin paikalle.

Aluksi hirvitti katsoa taakse ja tajuta miten korkealla sitä nyt ollaankaan. Ensimmäinen lasku pitkästä aikaa on aina jännittävää, mutta nyt otsalla taisi olla pari ahdistuspisaraa kun piti kääntää sukset alaspäin. Koska jengi oli laskenut jo aamusta lähtien, alkoivat rinteet olla täynnä jäisiä/sulia kohtia ja lumimöykkyjä. Myönnän rehellisesti, että ensimmäiset laskut tulin alas naama norsun elimellä. Kyllä se siitä sitten lähti, mutta lumikasojen läpi oli silti vaikea laskea rennosti. Parasta oli valloittaa Chopokin huippu 2024 metrissä! (Ja laskun päätteeksi ulkoporeallas ofkoos.)

Kuvaajana toimi paikallinen nainen, joka oli vieraillut Suomessa entisessä kotikaupungissamme.
What are the odds, right?

Odotettiin innolla maanantaiaamua, jotta pääsisi hyökkäämään tasoitettuihin rinteisiin. Yksi meidän ylöspääsyn kannalta major tuolihissi oli suljettu ja jouduttiin odottamaan leppäkerttuhissiä kauan, jotta päästäisiin gondolihissillä huipulle. Lisäksi hotellin littanatyyny aiheutti minulle kipuilua hartiassa ja yläselässä. Taas siis pieni tatti otsassa oltiin jo ennen kuin päästiin edes laskemaan ekaa laskua. Finally päästiin huipulle ja lähdettiin valloittamaan etelärinteitä. Panorama -reitti osoittautui mahtavaksi. Ei voi muuta kuin hehkuttaa jälleen maisemia! Täydellistä.

Leppäkerttuhissi

Maanantaina laskettiin minkä kerettiin. Jäin kerran rinnekuppilaan odottamaan miekkosta, jotta hän saisi hetken paahtaa omaa vauhtiaan. Aurinko paistoi ja jengi otti aurinkoa kukin tyylillään. Parilla kaverilla oli wife beaterit, joku kokonaan paidatta ja samaiselta terassilta bongattiin myös nainen, jolla oli bikinit toppatakin alla. Nice. Jengillä oli muutenkin aika hulppeita laskuasuja. Suurinta huutoa oli kasarilasketteluhaalarit. Neonväreissä tietty. For real. Vyölaukkujakin näkyi kyseisten asujen kantajilla. (Siis onko näillä ollu nää vaatteet kaapissa ever since vai mistä ne näitä repii?) Pappafetissini sai myös silmänruokaa kun näitä vanhoja herrasmiehiä tuuppasi aika ajoin samaan hissiin.

Tässä minionit lähdössä laskemaan pinkkihaalarisen tytön kanssa.
Plussaa laskuasuista.

Laskujuomien kuningatar ja mukava yllätys rinneravintolan valikoimassa.

Hotellin harjoittelija respassa ei vakuuttanut palvelullaan, mutta muutoin hotellikokemus oli ihan hyvä. Tarjoilijoiden kanssa pärjättiin slovakkienkkusekoituksella. Välillä kyllä nauratti hieman valkoiset hanskat hienostelu illallisella varsinkin kun itse tultiin suunnilleen suoraan spa osastolta tukka vähän märkänä ja rennosti pukeutuneina illalliselle. Spa puoli oli kiva. Suomalainen sauna oli oikeasti suomalainen sauna, vaikkakin löylyveteen ne laittaa täällä aina jotain tuoksuja. Ulkona altaassa lillutellessa huomattiin sammakoiden lähteneen liikenteeseen (niitä olikin sitten älytön määrä). "Frogu" sanoi paikallinen pikkupoika innoissaan. Tästä saatiinkin viikon hokema. Yksi paritteleva sammakkopariskunta oli iltahämärällä ehtinyt jo hotellin etuoven eteen. Ehkä joku oli käskenyt hankkimaan huoneen.

Huone omalla parvekkeella oli oikein jees.

Kolmas laskupäivä päättyi osaltani lyhyeen kun monojen painamat sääret ja pohkeet sekä lumikasoissa jarrutelleet reidet antoivat totaalisesti periksi. Kipu oli sellainen, että ei voinut enää jatkaa. Onneksi hissit kulkivat myös alaspäin, aurinko paistoi ja lämmitti ja taukopaikalta löytyi sopiva aurinkotuoli viinin juomiseen. Alkoi harmitus laskupäivän pieleen menosta helpottaa kummasti. Sovittiin miehen kanssa lounastreffit alas, josta lähdin vielä kerran valloittamaan huippua ilman suksia. Jos siis lasketteluhammasta ei kolota niin voi ostaa hissilipun ylös vain maisemia ihaillakseen. Tai sitten voi alkaa harrastaa ylämäkeen hiihtoa (tietävät: sivistäkää minua lajin oikella nimellä), mitä myös tosi monet näyttivät harrastavan. (Hullut, hissilläkin pääsee.)

Onnistuu se laskeminen näinkin!

GoPass pointseilla miehelle paikallinen Tatrta timber hieronta ja minulle antistress hieronta argaaniöljyllä. Mies sai kepistä ja oli ollut oikein hyvä setti. Minun hierojasetä laittoi jo alkuunsa housut puoleen väliin takamusta ja alaselkä löytyi mielestäni hieman liian alhaalta... Noh perus suomalaisena ujopupuna en sitten enää jossain kohtaa kehdannut sanoa, ettei tämä tuntunut kovin mukavalta kun alkuun jo olin tokaissut että jees jees kaikki hyvin. Lopuksi sain jotain ihme hipsutteluhierontaa naamaan. Pitelin pokkaa hieronnan loppuun kunnes pääsin spa osastolle rentoutumaan oikeasti. Johan oli päivä.

Aurinkoinen ilma oli aivan mahtava, mutta rinteiden puolesta pluslämpötilat eivät olleet enää hyvät ja todistimmekin jo muutamassa päivässä lumien sulamista toden teolla. Molemmilla on hiihtolomasta muistona palanut naama ja suut iloisesti hymyllä. (Note to self: osta aurinkorasvaa.) Lomalla on kivaa! Nyt ollaan takaisin kaupungissa, joka on alkanut vihertämään sitten viimenäkymän. Terassit olivat myös tuplaantuneet viimeviikosta vanhan kaupungin kaduilla. Kesä on aivan pian täällä!

Ps. Suosittelemme ehdottomasti kaikille laskijoille ja maisemafanaatikoille Jasnaa lomakohteeksi. Keväthangilla laskettavaa riittää vielä, mutta parhaan kokemuksen varmasti saisi miinusasteilla, joilloin rinteitä olisi enemmän auki ja ne olisivat paremmassa kunnossa. 

Pps. Aukaiskaa kuvia klikkaamalla niitä. Ainakin omalla puhelimella näyttivät muutoin aika puuroisilta, höh. Yritän säädellä ulkoasua kunhan kerkiän.