Suuri päätös: lähteäkö vai ei?

Ensimmäisen kerran kun saimme ehdotuksen ulkomaan työkomennukselle lähtemisestä loppukesästä 2015, tunteet olivat aika sekavat. Ensinnäkin kohdemaa tulisi olemaan Slovakia. Slovakia? Ensimmäisenä mielessä oli, että olisipa maa ollut edes joku tutumpi kuten Saksa tai Ruotsi, joihin olisi jo ollut kielitaitoa. Sitten Slovakia alkoi tietenkin kiinnostaa ja oli tehtävä paljon tiedonhakua millainen maa olisi asua. (Vaikka niillä on kyllä sielä se ihan karmea kieli.)

Suurimmat asiat olivat kuitenkin pohtia olisiko meistä jättämään kotimaa, ystävät ja perhe kahdeksi vuodeksi. Oikeastaan jättää taakse kaikki tuttu ja turvallinen. Tässä vaihtoehdossa oli paljon epävarmaa ja moni asia epäilytti. Kaksi vuotta. Kuinka pitkä aika se onkaan? Omasta näkökulmasta mahdollista ulkomaille muuttoa piti pohtia paljon työn ja tulevan arjen kautta. Olin juuri saanut työpaikan, jossa olisin voinut jatkaa kevääseen. Olin pääsemässä kiinni työelämään opiskelujen päättymisen jälkeen ja mitään varmaa työtä ei tietenkään ollut luvassa Slovakiassa. Räjähtäisikö pää jos ei ole mitään tekemistä? Tulisiko minusta laiskamato, yksinäinen tai masentunut? Eniten vastaan tullut kysymys kaikilta oli, että mitä sinä sitten siellä tekisit?

Sitten oli se toinen puoli, joka oli hyvin utelias. Sen mahaa kutitti ja kutkutti ajatus jostakin aivan uudesta mahdollisuudesta ja kokemuksesta, joka tulisi olemaan arvokasta, vaikkei vielä tiennytkään miten tai kuinka paljon. Se kysyi: Miksi ei? Nyt olisi aika hyvä aika lähteä. Ei omaa asuntoa, johon olisi loukussa. Ei opettajan virkaa, josta olisi vakavampi luopua. Ei lapsia tai lemmikkejä. Ei siis oikeastaan mitään suuria jarruttavia tekijöitä. Edessä oli ainutlaatuinen mahdollisuus, jollaista ei varmasti heti tai enää koskaan tarjottaisi uudestaan. Jokin osa minusta oli salaa toivonut tällaista mahdollisuutta, mutta en koskaan halunnut tai uskaltanut harkita esimerkiksi vaihto-opiskelijaksi lähtöä. 

Miehelleni työkomennukselle lähtö tarkoitti tietysti myös tehtävänkuvan muuttumista ja uusia työhaasteita, joita hänen täytyi harkita. Sitten oli vielä punnittava taloudellinen näkökulma ja mitä etuuksia saisimme työntekijänä ja perheenjäsenenä. Oli huomioitava verot, sosiaaliturvat, vakuutukset, asumiskustannukset, autot jne. jne. "Mitä sinä sitten siellä tekisit?" Vastasin lopulta kaikille optimismilla väritetyllä mahdollisuuksien vastauksella, johon suurimmaksi osaksi uskoin itsekin. On siellä kansainvälisiä kouluja, englanninkielisiä päiväkoteja ja aina voi tehdä vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten parisssa. Miksi minun olisikaan pitänyt tietää etukäteen? Oli luotettava siihen, että asiat järjestyisivät. Lopulta epäilevä puoli luovutti ja antoi minun ajatella tämän olevan ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa aikaa itselleen ja kuulostella rauhassa mitä haluaisin tehdä. 

Kaikkien tärkeintä oli, että meillä oli aikaa kypsytellä ajatusta. Tarpeeksi aikaa, että päätös alkoi monien levottomien yöunien jälkeen muodostua. Päätös, joka kallistui rohkean ja usein hullulta tuntuvan mielipiteen puolelle. Muuttaisimme kahdeksi vuodeksi Slovakiaan.