Pääsiäinen Slovakiassa

Mieheni kollega oli varma, että lähtisimme pääsiäiseksi käymään Suomessa. Parin kuukauden ulkomailla asumisen jälkeen ei ole kyllä vielä tullut ikävä kotimaata. Päätimme viettää pääsiäistä keskenään ihan kotosalla Bratislavassa. Kuitenkin tuli ajatus, että pitäisikö kutsua tuttuja kylään tai yrittää tehdä jonkinlainen illallinen yhdessä. Idea otettiin ilolla vastaan ja saimmekin sovittua kahden ystäväpariskunnan kanssa lauantaille illallisen. Ruokasuunnitelmat sisälsivät niin suomalaisia, ukrainalaisia ja venäläisiä kuin brasilialaisia makuja. Huippua!

Minua huvitti kuinka Venäjällä tai Ukrainassa tehdään pääsiäisenä "paskaa" ja kuinka Suomessa taas pääsiäisherkkuna on täysin siltä näyttävää mämmiä. Onnittelin ulkomaisia ystäviäni siitä, että mämmiä ei valitettavasti ollut saatavilla maistiaisiksi. Itsehän syön kyllä mämmiä herkkuna, mutta aikalailla fiftysixty suhteella kerman kanssa, jolloin se ei enää ole mikään kevyt herkku. Suomalaiseen makuun olisi tehnyt mieli valmistaa lammasta, mutta vielä toistaiseksi emme olleet törmänneet lampaanlihaan kaupassa. Kielikurssin opettaja mainosti slovakialaisten tekevän pääsiäisenä majoneesisalaattia ja ankkaa (tai jotain muuta lintuja) ja päätimmekin lähteä metsästämään kaupasta ankanrintaa. Mieheni haldasi päässään reseptin hyvälle ankalle, johon tulee mm. kanelia ja appelsiinia, mums.

Torstai-iltana oltiin valmiita kauppareissuun Tescon hypermarkettiin. Ostoskärryjen kanssa mahtui juuri ja juuri puikkelehtimaan kaupassa, sen verran olivat muutkin pääsiäisostoksilla. Lastattiin kärry täyteen tavaraa, ruokaa, juomaa ja pääsiäisherkkuja neljäksi päiväksi. Kassalla tuli se "nyt ei taida satanen riittää" -fiilis, mutta viidellä-kuudellakympillä selvittiin helposti. Suomessa olisi 12 kaljaa ja pari viiniä jo maksanut sen verran. Täällä on HALPAA!

Ankkaa löytyi, mutta luun päällä, nahkalla (miten pitikin) ja ilman sisuksia (thank god!). Itse seurasin vierestä miten rintapalat irtosivat luista. Oli muuten miehellekin ensimmäinen kerta tällaisen asian äärellä. Palaan varmasti myöhemmin aiheeseen "ällötykset lihatiskillä", sillä lihahyllyt poikkeavat täällä aika tavalla Prisman valmismarinadikanasuikaleista. Täällä kyllä osataan ilmeisesti kokata ja hyödyntää kaikki osat eläimistä, siitä nostan hattua. Osa luista päätyikin kastikeliemeemme kuten kuuluukin. Tässä kohtaa uhrauduin ruoanlaittoon mukaan kun piti avata kastikepunkkupullo. Osa kastikkeeseen ja osa omaan lasiin. Apukokkina olemista minun makuuni. Ankanrinnat jäivät odottamaan seuraavan päivän illallista jääkaappiin ja me sohvalle.

Lauantaina suunnitelmissa oli maalata illallisen ohessa pääsiäismunia, sillä ainakin brasilialaisille se olisi ollut ihan uusi kokemus. Kuitenkin kokkailuissa vierähti useampi tunti ja pääruoan jälkeen oltiin niin täynnä, että jälkkärikin teki jo tiukkaa. Munat jäi maalaamatta, mutta mahat täyttyivät ja paljon ehdittiin vaihtaa ajatuksia eri kulttuureista ja maiden tavoista. Oli superhauska ilta. Minulle eksoottisin kokemus oli ehkä maistaa laardia "ruisleivän" päällä ukrainalaiseen tapaan. Sinnehän se suli suuhun, mutta en taida ihan normaaliin ruokavalioon vielä lisätä.

My Brazilian friend Marmelo

Pääsiäinen oli mukava viettää monikulttuurisesti ilman sen suurempia traditioita. Pääsiäismaanantain traditiot tosin ovat Slovakiassa aika mahtavat. Tapana on, että kylän miehet lähtevät kierrokselle piiskaamaan ja kastamaan naisia vedellä. Joka kaupassa myytiin punottuja raippoja = korbáč. Palkinnoksi piiskaamisesta ja kastelemisesta miehet saavat koristeltuja munia, suklaata tai ihan viinaa. Perussettiä, right?! Jostain luin, että voi olla ihan normaalia nähdä jossain kylässä pääsiäismaanantaina hoipertelevia miehiä, jotka kulkevat talosta taloon. Onneksi ei kukaan tullut kuitenkaan kadulla piiskaamaan. Maanantai-iltana saatiin vielä Suomesta sukulaisia pikaiselle kaupunkikierrokselle Wienistä ja samaan syssyyn vielä lähdettiin itse hakemaan anoppia ja appiukkoa Wienistä kylään muutamaksi päiväksi. Seuraavaksi luvassa tarinaa kaupunkioppaan näkökulmasta.

Kuinka Slovakit rakastavat leimasimiaan - tarina pitkäaikaisen oleskelun rekisteröimisestä

Erilaisten rekisteröinti- ja lupa-asiakirjojen hakeminen on tuntunut pitkälti tuulimyllyjä vastaan taistelemiselta. Vaikka olemme tulleet EU-kansalaisina toiseen EU-maahan, on asiat silti tehty paikalliseen tapaan suhteellisen hankaliksi. Ainakin näin alkuun suurta stressiä aiheutti pitkä-aikaisen oleskelun rekisteröinti foreign police officelle (tuttavallisemmin alien police). Tällaiset alienit kun tulee Suomesta niin tarvitaan ainakin paljon aikaa kärsivällisyyttä, aikaa jonottamiseen, miljoona pyöreää leimaa ja laillistettuja kopiota, hieman slovakin kielen taitoa hakemuksien täyttämiseen ja ainiin mainitsinko jo kärsivällisyyden?

Suomella ei ole enää omaa suurlähetystöä Slovakiassa elokuusta 2015 lähtien. Lähetystön palvelut löytyvät Wienistä tai Prahasta. Olimme yhteydessä Prahaan pitkäaikaisen oleskelun rekisteröintiin liittyvissä kysymyksissä ja heidän täytyi lähestyä henkilöä, joka aiemmin oli töissä Bratislavan lähetystössä. Ilmeisesti ei ole paljon lähetystön sulkemisen jälkeen poksahdellut suomalaisia Slovakiaan, joten hekin joutuivat uusien kysymysten äärelle. Saimme yhteystiedot aiemmin Bratislavan lähetystössä työskenneelle miehelle. Hän oli todella avulias ja mieheni kävi tapaamassa häntä kerran. Ďakujem veľmi pekne!

Lisäksi mieheni ainoa paikallinen kollega oli meille suureksi avuksi, koska hakemukset pitkäaikaiseen oleskeluun täytyi täyttää slovakiksi. Hieman pohdintaa aiheutti minun statukseni, koska täällä ei ilmeisesti tunnusteta avoliittoa ja firman englanninkielisissä papereissa olin spouse. Kääntäjän versiossa se oli vaimo. Noh, slaavivaimo mikä slaavivaimo. Perheenjäsenenä taisin kuitenkin rekisteröityä, sillä olen tällä hetkellä työtön enkä ole tullut opiskelemaankaan. Tästä ei onneksi muodostunut mitään ongelmaa, eikä tarvinnut järjestää pikahäitä, heh.

Hakemusten lisäksi tarvittiin passikuvia kaksi kappaletta, vuokrasopimus ja siitä lailliset kopiot. Mieheni joutui siis pyytämään vuokranantajamme edustajaa (nehovorí po anglitcky) tulemaan notarille allekirjoittamaan laillisia kopioita, joihin saatiin maan tapaan paljon pyöreitä leimoja ja kangasnauhasidonnat (ihan söpöt joo). Vuokrasopimusten lisäksi tarvitsimme paperin, joka todisti vuokranantajamme omistavan vuokraamamme asunnon. Tämä tuli hakea maksua vastaan jonkinlaisesta kiinteistörekisterikeskuksesta eli Katastrasta. Mieheni tarvitsi työsopimuksen tai työpaikan todistuksen siitä, että hän on tullut tänne työtarkoituksessa. Minä saman, jotta selviäisi, että olen tullut perheenjäsenenä mukaan. Seuraavaksi tämä paperi piti kääntää kääntäjällä slovakiksi. Taas pari söpöä sidottua paperia pinkkaan, jei. Voitte kuvitella kuinka hauskaa näiden asioiden hoitaminen on ilman kalliiden firmojen relocation service -palveluita ja paikallista kielitaitoa.

Vihdoin taisi olla kaikki leimat ja paperit kunnossa, joten päätimme kääntää vuokrapösön kohti Petržalkaa ja lähteä etsimään surullisen kuuluisaa foreign police officea. Tässä hyvä juttu ulkomaalaisten asioinnista kyseisessä laitoksessa. Se aukeaa 7.30 aamulla ja nopeimmat ovat jo kukonlaulun aikaan jonottamassa ulkopuolella, jotta saisivat vuoronumeron ensimmäisten joukossa. Juuri meidän valitsemana perjantaina ehdittiin paikalle lähemmäs varttia vaille 8 ja porukkaa oli odotusaulassa jo vähintäänkin reipas kymmenkunta. Noh, ei muuta kun vuoronumeroa tassuun ja persettä penkille. Sitten perse alkoi puutua. Kului tunti ja toinenkin. Välillä vuoronumerovalotaulu sammui, koska mitään ei tapahtunut puoleen tuntiin. Jossain vaiheessa mietittiin jo, että pitäisikö luovuttaa kokonaan ja lähteä menemään, varsinkin kun miehellä oli alkamassa joku puhelinpalaveri, eikä olisi ollut koko päivä aikaa viettää jonossa. Odottaminen alkoi olla tuskallista. Välillä iski myös paniikki siitä, että oliko meillä nyt kaikki laput ja liput mitä tarvittiin ja menisikö ne läpi. Lopulta noin kolmen ja puolen tunnin kohdalla valotauluun välähti meidän numero.

Tiskillä iloisena yllätyksenä meitä odotti poliisimies, joka osasi puhua englantia. Loput kaksi töissä olevaa virkailijaa taisivat haldata enemmänkin vain pari sanaa. Virkailija oli ihan hilpeällä tuulella, mutta meitä ei niinkään enää naurattanut monen tunnin jonotuksen jälkeen. Hän selasi paperit läpi, jonka jälkeen minun tuli näyttää eurooppalaista sairaanhoitokorttia, vakuutuskorttia ja uskokaa tai älkää, k ä t e i s t ä. (For real?!) Tämän jälkeen meidät ohjattiin vielä uudestaan istumaan ja odottelemaan kun poliisisetä leimasi viittä erilaista leimaa papereihin. Toimisto oli aivan täynnä arkistokaappeja, jonne meidänkin hakemukset kuvineen uppoavat. Kyllä ne naputeltiin koneellekin, mutta vielä täällä mennään aika vanhan liiton meiningillä. Kun hakemukset oli ok, otettiin meiltä vielä sormenjäljet ja kuvat. (Olisipa joku kertonut, että se on se otettu kuva eikä passikuva, joka päätyy paikalliseen ID-korttiin niin olisi voinut yrittää näyttää edes ihmiseltä, oh well.) Lähdettiin huojentuneina kotiin odottelemaan tekstaria paikallisten henkilökorttien valmistumisesta. Päästäisiin vielä takaisin hakemaan kortteja.

Foreign police office @Petržalka

Viikon päästä kilahti puhelimeen tekstari, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Google translatella ei mennyt yhtään paremmin. Lähdettiin hakemaan kortteja tällä kertaa iltapäivällä toivoen, että jonotustilanne ei olisi samanlainen kuin viimeksi. Sitä ennen piti vielä hakea toiselta puolelta rakennusta automaatista kummallekin 4,5 euron arvoiset stampsit. Ei mitään käryä, mitä ne oli ja minkä takia. Tällä kertaa vuoronumeron sai valita sentään kohdasta korttien nouto. Jonotettiin tunti ja vartti ja ajateltiin, että näytetään tekstari ja aikalailla kävellään samantien pois, mutta eihän se tietenkään riittänyt. Virkailija näpytteli jotakin aikansa koneelle. Sitten hän kaivoi jostain mustan ison kirjan, johon tuli nimet ja korttien numerot tms. ja se piti allekirjoittaa. Vielä allekirjoitettiin jotkut ehtopaperitkin. Sitten sai lähteä. Nämä ottaa kirjanpidon vissiin täällä ihan kirjaimellisesti. Astuttiin ulos siitä rötisköstä auringonpaisteeseen ja kyllä oli huojentunut fiilis kun asia oli vihdoin hoidettu! (Uudet tulijat huojentukaa, ne on muuttamassa uuteen pytinkiin pian.)

Onnelliset Slovakian asukkaat

Kaikki tämä vaati kyllä useita päänraaputuksia ja stressiä, mutta jälkeenpäin katsottuna pienellä paikallisavulla onnistuimme suoriutumaan prosessista itse ilman kalliita apupalveluita. Win win! Ei voinut lopulta kuin naurattaa näiden vanhan liiton byrokratia, jossa pompotellaan paikasta toiseen juoksemaan pyöreiden leimojen ja ties minkä virallisten kopioiden perässä. Suomessa olisi varmasti voinut varata ajan netistä, ilmestyä paikalle ja saanut asian hoidettua nopeammin. Ei se mitään, kortit on hallussa ja luulisi näiden kanssa monen muun asian hoitamisen helpottuvan.

Rakkain terveisin,

Suuri päätös: lähteäkö vai ei?

Ensimmäisen kerran kun saimme ehdotuksen ulkomaan työkomennukselle lähtemisestä loppukesästä 2015, tunteet olivat aika sekavat. Ensinnäkin kohdemaa tulisi olemaan Slovakia. Slovakia? Ensimmäisenä mielessä oli, että olisipa maa ollut edes joku tutumpi kuten Saksa tai Ruotsi, joihin olisi jo ollut kielitaitoa. Sitten Slovakia alkoi tietenkin kiinnostaa ja oli tehtävä paljon tiedonhakua millainen maa olisi asua. (Vaikka niillä on kyllä sielä se ihan karmea kieli.)

Suurimmat asiat olivat kuitenkin pohtia olisiko meistä jättämään kotimaa, ystävät ja perhe kahdeksi vuodeksi. Oikeastaan jättää taakse kaikki tuttu ja turvallinen. Tässä vaihtoehdossa oli paljon epävarmaa ja moni asia epäilytti. Kaksi vuotta. Kuinka pitkä aika se onkaan? Omasta näkökulmasta mahdollista ulkomaille muuttoa piti pohtia paljon työn ja tulevan arjen kautta. Olin juuri saanut työpaikan, jossa olisin voinut jatkaa kevääseen. Olin pääsemässä kiinni työelämään opiskelujen päättymisen jälkeen ja mitään varmaa työtä ei tietenkään ollut luvassa Slovakiassa. Räjähtäisikö pää jos ei ole mitään tekemistä? Tulisiko minusta laiskamato, yksinäinen tai masentunut? Eniten vastaan tullut kysymys kaikilta oli, että mitä sinä sitten siellä tekisit?

Sitten oli se toinen puoli, joka oli hyvin utelias. Sen mahaa kutitti ja kutkutti ajatus jostakin aivan uudesta mahdollisuudesta ja kokemuksesta, joka tulisi olemaan arvokasta, vaikkei vielä tiennytkään miten tai kuinka paljon. Se kysyi: Miksi ei? Nyt olisi aika hyvä aika lähteä. Ei omaa asuntoa, johon olisi loukussa. Ei opettajan virkaa, josta olisi vakavampi luopua. Ei lapsia tai lemmikkejä. Ei siis oikeastaan mitään suuria jarruttavia tekijöitä. Edessä oli ainutlaatuinen mahdollisuus, jollaista ei varmasti heti tai enää koskaan tarjottaisi uudestaan. Jokin osa minusta oli salaa toivonut tällaista mahdollisuutta, mutta en koskaan halunnut tai uskaltanut harkita esimerkiksi vaihto-opiskelijaksi lähtöä. 

Miehelleni työkomennukselle lähtö tarkoitti tietysti myös tehtävänkuvan muuttumista ja uusia työhaasteita, joita hänen täytyi harkita. Sitten oli vielä punnittava taloudellinen näkökulma ja mitä etuuksia saisimme työntekijänä ja perheenjäsenenä. Oli huomioitava verot, sosiaaliturvat, vakuutukset, asumiskustannukset, autot jne. jne. "Mitä sinä sitten siellä tekisit?" Vastasin lopulta kaikille optimismilla väritetyllä mahdollisuuksien vastauksella, johon suurimmaksi osaksi uskoin itsekin. On siellä kansainvälisiä kouluja, englanninkielisiä päiväkoteja ja aina voi tehdä vapaaehtoistyötä lasten ja nuorten parisssa. Miksi minun olisikaan pitänyt tietää etukäteen? Oli luotettava siihen, että asiat järjestyisivät. Lopulta epäilevä puoli luovutti ja antoi minun ajatella tämän olevan ainutlaatuinen mahdollisuus ottaa aikaa itselleen ja kuulostella rauhassa mitä haluaisin tehdä. 

Kaikkien tärkeintä oli, että meillä oli aikaa kypsytellä ajatusta. Tarpeeksi aikaa, että päätös alkoi monien levottomien yöunien jälkeen muodostua. Päätös, joka kallistui rohkean ja usein hullulta tuntuvan mielipiteen puolelle. Muuttaisimme kahdeksi vuodeksi Slovakiaan.

Slaavivaimo perustaa blogin

Enemmän ja vähemmän ystävien painostuksella syntyi idea perustaa blogi elämästä ulkomailla. Kesällä 2015 avomieheni firma ehdotti meille ensimmäistä kertaa ajatusta ulkomaan työkomennukselle lähtemisestä. Slovakiaan. Minut haluttiin ehdottomasti mukaan perheenjäsenenä. Pitkän harkinnan jälkeen vastattiin KYLLÄ jollekin vielä hyvin tuntemattomalle, mutta jännittävälle mahdollisuudelle. Hupskeikkaa vuoden 2016 alussa oli aika pakata kimpsut ja kampsut varastoon ja pakata laukut. Uusi elämä odotti muutaman tunnin lennon päässä.

Täällä sitä nyt ollaan, Keski-Euroopassa. So far so good. Vastaan on tullut lyhyessä ajassa paljon uusia ja ihmeellisiä asioita ja toki niitä vastoinkäymisiäkin. Blogini kertoo elämästäni Bratislavassa -  kulttuurista, nähtävyyksistä, harrastuksista, matkailu(haavei)sta ja ennen kaikkea kotivaiffin arjesta. Tervetuloa mukaan! Vitajte!