Elokuun viimeinen päivä

On elokuun viimeinen päivä. Aamu alkaa sillä, että harjoittelen aikaisemmin heräämistä (noot). Käytännössä siis käänsin selkää kun miehen herätyskello soi 6.30. Kuitenkin hänen tapoihinsa kuuluu tulla tökkimään ja kutittelemaan minua ja ilmoittamaan töihin lähdöstä. Tässä kohtaa täytyy siis herätä uudelleen. Tai useimmiten "herään" ja murahdan pari sanaa jostain tiedottomuuden rajoilta ja nukahdan uudelleen. Tänään kuitenkin heräsin ja näin kirkkaan kultaista kimmellystä suljettujen sälekaihtimien pienistä raoista. Hyvä päivä tulossa. Hieman olisi kiireitäkin, joten pitäisi varmaan yrittää nousta ylös ja ehtiä salille ennen tapaamista.

Aamupalaksi laitoin Lidlin ruispalaneliön puolikkaan juustolla. Ei hassumpaa. Tämä on oikeastaan ainoa oikea ruisleipä, mitä täältä on mahdollista saada. Kamppeet kasaan ja salille. Pukkarin rappusissa törmään yllättäen slovakin opettajaani, joka selittää slovakiksi jotakin siitä, että hänkin treenaa nyt täällä. Tai sitten jotain vastaavaa, sillä olin aika omissa ajatuksissani ja yhtäkkiä piti kaivaa slovakin kielinen suht järkevä vastaus hänelle aivosolujen perukoilta. Huh, teki mieli selittää hänelle anteeksipyyntö tai selitys siitä, etten ole menossa hänen kurssilleen enää, mutta hän jatkoi jo matkaa alakertaan enkä viitsinyt häiritä hänen treeniään. Ehkä hän huomaa ensi viikolla loistavan poissaoloni kurssin alkaessa.

Omalle kohdalle sattui jotenkin huono salipäivä. Ei vaan lähtenyt. Ensinnäkin näin aikaisin sali oli täynnä porukkaa, mikä jo vähän alkoi ahdistaa kun piti muuttaa treenisuunnitelmia jo alkuunsa. Hikoilin silti kuin pieni sika ja katsoessani kelloon tajusin, että tunnin päästä pitäisi vissiin olla jo seuraavassa paikassa ja olin vielä salilla. Uups. Äkkiä kotiin ja suihkuun. Bongaan kotimatkalla jo jonkin matkan päästä katumme alapäässä pariskunnan tutkimassa karttaa. Etsivät satavarmaan reittiä linnalle niinkuin tuhannet muutkin aikalailla samassa kohtaa. Joka kerta tekisi mieli auttaa kaikkia, mutta eihän nyt vaan voi mennä päsmäröimään jos kukaan ei kysy apua. Päätän kokeilla hymytekniikkaa eli kävellä ohi oikein ystävällisen näköisenä. Nainen pysäyttää minut heti ja kysyy tietä linnalle. Neuvon ja toivotan hyvää päivää. Oho, sehän toimi.

Kun juoksee (eli kävelee reippaasti) ylämäkeen koko matkan salilta kotiin ja käy liian kuumassa suihkussa, jälkihiki on välttämätön. Tässä kohtaa pitäisi kehittää jokin järkevä asukokonaisuus päälle ja laittaa naama kuntoon. Pyykistä tulleet farkut, joita et ole pitänyt koko kesänä olikin semisti hankalampi haaste pujotella kosteisiin jalkoihin, varmaan tiedätte tämän ongelman. Entäs sitten meikkaaminen jälkihikiseen naamaan? En tiedä oliko siinä nyt mitään pointtia, mutta jotakin oli laitettava, ettei näyttäisi ihan tomaatilta. Tai ainakin näyttäisi tomaatilta, jolla on ripset?

Onhan siellä repussa nyt tarvittavat paperit mukana? Voinko vaan lähteä märillä hiuksilla? Kyllä ne kuivuu nopeasti matkalla. Kännykkä. Lompakko. Avaimet. Paperit. Äh, mikäs bussi tulee seuraavaksi ja monelta? En ehkä ehdi ihan sovittuun aikaan. Onneksi tapaamisaika oli joustava. Taas ulos ja alamäkeen pysäkille. Piti vaihtaa bussia, joten ei voinut olla ihan kuplassa kyydissä. Vaihdoin lentokentälle menevään bussiin, joka oli ihan tupaten täynnä. Juuri ja juuri mahtui kyytiin. Note to self: koita mahdollisesti välttää tätä reittivaihtoehtoa tulevaisuudessa. Ulos hypätessä olen tosiaan hieman myöhässä, joten tyhmänä menen taas juoksentelemaan katujen yli määränpäähän. Hikoiluhan ei tällä lopu.

Saavun määränpäähän. The English School of Bratislava:n pihaan. Rakennus on silkkaa slaavityyliä ja pihalla odottaa koulun kyltti ja liput tangoissa sen molemmin puolin. Tiedän, että edessä odottaa vielä kipuaminen kolmanteen kerrokseen portaita pitkin, kävin täällä nimittäin viimeksi maanantaina.  Tapaamisessa, joka ilmeisesti olikin työhaastattelu. Tai oikeastaan menin kuulemaan työtarjousta. En oikein vieläkään käsitä, miten voi yhtäkkiä olla näin onnekas, että minusta on kysyntää. Tuntuu kivalta. Maanantaina oli kansallinen vapaapäivä, joten koulun käytävät ammottivat tyhjyyttään, toisin kuin tänään. Tänään joka suunnassa kuhisi opettajia ja työntekijöitä järjestelemässä paikkoja kuntoon ensi maanantaina alkavaa lukuvuotta varten. Voi *piip* tätä hien määrää. Piti kaivaa paperi ja pyyhkiä naamaa rehtoria odotellessa.

Minut toivotettiin ilolla vastaan ja onniteltiin uudesta työstä. Rehtori oli todella iloinen, että olin vastaanottanut työtarjouksen. Itsellänikin on tästä tosi hyvä ja innostunut fiilis. Sen jälkeen lähdimme kierrokselle ympäri koulua ja minut esiteltiin varmaankin vähintään kymmenelle ihmiselle. Jäiköhän yhdenkään nimi edes mieleen? Lupasin kaikille, että minua voi vapaasti sanoa Annieksi, sillä se on paljon helpompi lausua kuin suomalainen Anni. Kaikki vaikuttivat erittäin mukavilta. Toimiston puolella työskentelevä nainen oli erityisen mukava, sillä hän on naimisissa ruotsalaisen miehen kanssa ja tunsi paljon mukavia suomalaisia. Muutoinkin ihmiset tosiaan tuntuvat olevaan innoissaan suomalaisesta koulutusjärjestelmästä ja ovat kuulleet sen hienoudesta. Ei siis paineita minulle kun kollegani ensimmäiset sanat olivat luokkaa suomalaiset opettajat ovat maailman parhaita. Hän oli mukava ja myös iloinen siitä, että olen tulossa hänen luokkaansa avustajaksi.

Käytiin kopioimassa papereitani ja rehtori yllättyi iloisesti siitä, että minulla on jo slovakkialainen ID kortti, joten olen helppo tapaus. Säälittää kyllä paljon esimerkiksi töihin tulevia jenkkejä, jotka saavat varmasti käydä foreign police officella uuvuttavaa paperisotaa. Kiva olla helppo tapaus. Jossakin laitoksella tosin pääsen vielä käymään yhden slovakialaisen henkilökunnan jäsenen kanssa hoitamassa työasiat kuntoon. Ihanaa, että hän lähtee paikallisena mukaan hoitamaan asioitani. Perjantaina minua pitäisi odottaa koululla allekirjoitusta vailla oleva työsopimus. Rehtori kiittää hirmuisesti tapaamisesta ja heittää iloiset heipat. Pois kävellessä fiilis on mitä mahtavin. Aurinko paistaa ja tuntuu niin kesäiseltä. On lämmintä jotain 25 astetta. Niin se vaan elämä muuttuu ensi viikon maanantaina. On aika jättää vapauden päivät taakse ja aloittaa työt. Olen innoissani.

Jalat vievät lähellä sijaitsevaan ostoskeskukseen. Pitäisi löytää lounasta. Jos kuitenkin ensin pyörisi parissa kaupassa. Täytyisi olla jotain siistejä vaatteita, joita voisi pitää myös töissä. Ensimmäisen kaupan sovittamani paidat eivät olleet sopivia. Jostain kumman syystä seuraavassa kaupassa hairahduin sovittamaan housuja. Tämä on ehdottomasti yksi inhokkipuuhistani, mutta housuthan sujahtivat jalkaan ja olivat oikeastaan tosi kivat, joten kävelin suoraan kassan kautta ulos. Mitäköhän ihmettä juuri tapahtui? Seuraavaksi suuntasin ravintolamaailman puolelle, jossa oli hieman vaikeuksia päättää mitä sitä tekisi mieli syödä. Päädyin tilaamaan lohisalaatin Bageterie Boulevardista.

Odottaessani salaattia tiskin sivussa, paikalle pyyhälsi tuohtunut mies, joka kaivoi täytetystä patongistaan ison salaattipalan (okei siis iso pala tyyliin romaine salaattia, jossa on keskellä iso ruoti) ja alkoi huutaa kassaneidille, että mikä tämä oikein on? Hän heittää salaatinpalan dramaattisesti kassapöydälle ja heti sen perään koko pari palaa haukatun täytetyn patonkinsa ja lähtee tuohtuneena pois. Anteeksi, mutta mitä juuri todistinkaan? Kuka aikuinen mies käyttäytyy noin typerästi? Tuohtuu salaatinpalasesta ja vielä heitää ruoan työntekijän eteen huutaen? Olisi nyt vaikka ottanut sen pois ja syönyt loput? Tai käynyt asiallisesti valittamassa jos ei ollut saamaansa tuotteeseen tyytyväinen? Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa kun pitää käyttäytyä noin kiivaasti? Tämäkään ei ollut millään edes kassatädin vika. Hyvää päivää siis vain sinullekin. Yritän unohtaa välikohtauksen ja palata hyvään fiilikseen, joka minulla oli sitä ennen.

Alkoi väsyttää jotenkin vietävästi ja oli aika suunnistaa ratikalla kotiin. Jossain kohtaa matkalla viereeni istahti joku, mutta en liiemmin kiinnittänyt huomiota vaan keskityin tuijottamaan ulos ikkunasta. Yhtäkkiä vieressä istuva täti alkoi selittää minulle jotakin kirjakauppaan menemisestä. Tällä kertaa en jäätynyt, vaan selitin hänelle ystävällisesti, että olen pahoillani, puhun vain vähän slovakkia, joten en ymmärtänyt kaikkea. Jostain kumman syystä lisäsin perään vielä, että olen Suomesta. Tähän täti vastaa ilahtuen, että hänellä on suomalainen ystävä (myöhemmin mietin mitä sanaa hän mahtoi käyttää eli oliko kyseessä jopa miesystävä). Sen jälkeen hän kertoi suomalaisen miehen nimen, sanoi jotain ongelmista ja että hänellä on kolme poikaa ja selitti jotakin lomasta ja ehkä myös Venäjästä. Nyökkäilin ja hymyilin ja vastailin jotakin hölmöä kun en oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa. Sitten nainen jäi pysäkillä pois ja sanoi näkemiin. Toivotin hänellekin hyvää päivää.

Harmittaa kyllä, ettei voi mummeleille täällä olla enempää juttuseuraksi. Ei muuten ollut ensimmäinen kerta kun joku tulee juttelemaan. Kiva kuitenkin, että tämänpäiväinen täti jatkoi juttuaan vaikka kerroinkin, että en osaa kovin hyvin paikalliskieltä. Hahah, ihan kiva se on kuunnella maksimissaan puolen minuutin pituinen selostus jonkun elämästä ja sitten yhtäkkiä toivotella näkemiin. Sen patonkitoopen jälkeen olin taas onnellinen kohtaamastani tädistä. On täällä onneksi tosi paljon ystävällisiä ihmisiä, jotka tuntemattomillekin ovat niin avuliaita ja kohteliaita. Samoin kuin ulkomaalaisten yhteisö, joka niin ihanasti toivottaa kaikissa tilaisuuksissa tervetulleeksi, niinkuin tänään tulevalla työpaikallani. Nämä ovat ehdottomasti niitä mahtavia hetkiä, joita haluan muistaa ja muistella myöhemminkin. Ehkä siksi luitkin juuri kuulumisiani puolikkaasta keskiviikostani, elokuun viimeisestä päivästä.

Tähän asti (15:45) päivä on ollut tosi hyvä. Elokuu on ollut aivan mahtava. Syyskuu, mitä ihanaa sinulla onkaan minua varten? Tarina jättänee aukkoja siitä kuinka tähän päivään ollaan tultu, joten seuraavaksi pitää kelata elämää hieman taaksepäin, jotta päästään taas elokuun loppuun. Ja siitä sitten taas syyskuuhun. Jännittävään uuteen slaavivaimon elämään.